Kirjoittajan suurin lukuongelma on laaja kirjamaku, jonka ansiosta ei koskaan ehdi lukea kaikkea mitä haluaisi. Kirjapinot koostuvat pääosin spekulatiivisen fiktion eri lajeista, klassikoista ja chick litistä.
Valitin edellisessä postauksessa kärsiväni Piin elämän aikana lukublokista. Sääli, ja korostettakoon heti, että kyse oli tosiaan kaikkeen kaunokirjallisuuteen liittyvästä lukublokista, jota näin hieno kirja kuin Piin elämä ei olisi ansainnut osakseen.
Kirja kuuluu siihen ”luulen kaikkien, jotka kaunokirjallisuutta lukevat, tämän lukeneen, vaan minä en, oi miksi?”. Lisättäköön, että samaan sarjaan kuuluvat mielestäni mm. Richard Adamsin Ruohometsän kansa, Paulo Coelhon Alkemisti, Peter Hoegin Lumen taju, Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys (on jo hyllyssä!) ja Jeffrey Eugenidesin Middlesex.
No, viimein oli siis Yann Martellin Piin elämän vuoro. Periaatteessa juoni menee siis näin: intialainen Pii Patel, 16 v, haaksirikkoutuu laivalta bengalintiikeri Richard Parkerin kanssa. Se, mikä kirjassa ruokki lukublokin syntymistä, oli kuitenkin se, että tämä takakannessa, sisäliepeessä ja ympäri maailmaa ko. kirjan yhteydessä kuulutettu fakta ei suinkaan tapahtunut ihan heti, vaan vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Alku tuntui siis vähän lämmittelyltä, vaikka kuvaus mielenkiintoista olikin.
Kirjaa kuitenkin ehkä vaivasi hienoinen ”Jumalat juhlivat öisin” –syndrooma (keksin ihan itse): Sitä on hehkutettu kaikkialla niin paljon, että lukukokemus ei sitten kuitenkaan ollut ihan niin huima ja wow –faktoria täynnä kuin odotin. Hyvä kirja joka tapauksessa oli ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, ei tätä syyttä raapusteta jokaiselle näkemälleni ”sata kirjaa jotka kaikkien olisi luettava” –listalle. Se, että kirjassa ei kuitenkaan varsinaisesti tapahtunut hirveästi yllätyksiä, oli minulle yllätys.
Selkeinä teemoina kirjassa nousevat esiin yksinäisyys ja sitä seuraavat ristiriidat. Kirjan suurin ansio on varmaan kuitenkin uskomattomien tapahtumien kertominen realistisesti eli juuri se, mikä maagisessa realismissa jaksaa kiehtoa. Lisäpisteitä Yann Martel saa mielenkiintoisesta tyylikkäästä lopusta. Vauhti kiihtyy loppua kohti. Silti: Haruki Murakamin hienoisesti samankaltainen kuvaus saa minut innostumaan ja haltioitumaan vielä enemmän.
Onko teillä listaa "nämä kirjat varmasti kaikki paitsi minä olen lukenut" -kirjoista?
Lukeminen takkuaa nyt vähän täälläkin: Piin elämä ei tempaissut mukaansa ihan sitä vauhtia kuin odotin. Odotukset tosin olivat saattaneet myös nousta jo vähän turhan korkealle, tai sitten en vaan ole löytänyt niitä tarpeeksi pitkiä rauhaisia lukuhetkiä. Joka tapauksessa, anni.m kirjoitti mielestäni mielenkiintoisen listan tunnustuksia itsestään. Kanssabloggarin oikeudella, mutta hyviä viittaussääntöjä luonnollisesti noudattaen, kopioin idean tänne. Tässäpä siis tulee: 1. Olen 23 -vuotias DI. Sinällään hauskaa, että en esimerkiksi lukiossa todellakaan ollut mikään loistavin tähti matikassa, fysiikassa ja kemiassa: Kahta jälkimmäistä en itse asiassa edes kirjoittanut. Olin huomattavasti kiinnostuneempi mm. historiasta, yhteiskuntaopista ja äidinkielestä, mutta opiskelupaikkaa valitessa realiteetit ja hienoinen rahanahneus iskivät - toisaalta ehkä ihan hyväkin niin. Ai niin, mitenkö nuo yläpuoliset Minna Parikan kengät liittyvät tähän? Sain ne vanhemmiltani valmistujaislahjaksi, perustelemaan tosin jouduin aika pitkään ja luovasti :).
2. Lapsena eli ala-asteella luin vain hevoskirjoja ja ala-asteen loppupuolella vähän myös Neiti Etsiviä. Jossain vaiheessa ahmin myös Viisikoita. Kaikki tyttökirjasarjat ovat minulle kuitenkin ihan vieraita.
3. Olen hämmästellyt sitä, miten moni (tai ainakin usea) kirjabloggaaja harrastaa ratsastusta. Minä myös!
4. Olen iloinen siitä, että minulla on säilynyt hyvät yhteydet eri kaveriporukoihin pitkin elämää. Nytkin on siis jo yläaste- ja lukiokavereiden porukka, heppaleirikaverit ja opiskelukaverit. Koska kaikki edelliset asuvat ympäri Suomea ja osa hyppää tietysti välillä ulkomaillakin, on tapaamisten järjestäminen kuitenkin valitettavan harvinaista herkkua.
5. Olen lukenut muoti- ja kaikenmaailman lifestyle -blogeja todella monta vuotta (tai no ainakin kaksi tai kolme). Luen edelleen, mutta suurimmassa osassa jatkuva kuluttaminen ja tavaran perässä juokseminen ärsyttää, vaikka se varmasti onkin vain yksi osa ko. henkilöiden elämää. 6. Olen kotoisin aivan maalta, alle 3000 hengen kunnasta. Huomaan, että se vaikuttaa elämääni vieläkin: Aika harva kaupunkilainen ymmärtää, miten luksusta on vaikka se, että baarista pääsee 20 minuutissa (tai hah, minä pääsen nykyisin kävellen 10 minuutissa!) taksilla kotiin. "Kun minä olin nuori" kuskin vuoroa lähikaupunkien baarireissuille kierrätettiin, ja koska me ystävykset elimme ympäri maantieteellisesti laajaa pitäjää, yleensä kuskina olin kotona vasta 6:00, vaikka baarista olisi lähdetty ennen sulkemisaikaa. Lisäksi pidän edelleen luksuksena mm. seuraavaa: - Leffateatteri - Kuntokeskus - Kauppa, josta löytyy KOLMEA erilaista parmesan -laatua - Katuvaloja. Oikeasti, Suomessako muka pimeää? Hei, asukaa yksi talvi keskellä metsää, jossa ei ole katulampuista tietoakaan, yrittäkää lenkkeillä iltaisin jos uskallatte, ja keskustellaan sen jälkeen onko täällä kaupungissa, jossa on valot ja kaikki, pimeää!
7. Pidän kovasti eläimistä. Tällä hetkellä meillä on kaksi kania, mutta myös vanhempien Jack Russel -terrieri on kovin pop.
Kovin on luonnollinen tuo punasilmäisyyden poisto... Ei, minulla ei ole zombie -kaneja :).
Se oli siinä! Onko muillakin bloggareilla kuin anni.m:llä valmiita esittelypostauksia jossain blogin uumenissa? Jos, niin linkittäkää ihmeessä kommenttiboksiin!
Tämä on murhamysteeri, joka ei ole murhamysteeri, mutta taitaa kuitenkin olla… Joka tapauksessa, jos pidät John Grishamin oikeussalidraamoista, pidät varmaan tästäkin. Ja vaikka et Grishamista pitäisikään, voit silti hyvin pitää tästä. Varoituksen sanana: Kirja ei kuitenkaan sovi heikkohermoisille, ja varsinkin jos olet vähän heikkohermoinen, yksin ensimmäisessä kerroksessa asuva nainen, suosittelen jättämään tämän kirjan väliin.
Tässä kirjan juoni lyhyesti: En paljasta enempää kuin takakannessa. Kirjan päähenkilö Chloe Larson on lakiopintojensa loppusuoralla. Hän on tietysti kaunis, poikaystäväkin löytyy ja työpaikkakin odottaa viimeisten tenttien läpäisyä. Yksi ilta ja äärimmäisen raaka raiskaus muuttaa kuitenkin Chloen loppuelämän suunnan. Raiskaajaa ei saada kiinni. 12 vuotta myöhemmin Chloe toimii syyttäjänä Miamissa, kun raaka sarjamurhaaja, Cupido, saadaan kiinni. Chloe tunnistaa Cupidon raiskaajakseen, tietää että syyttäjänä toimiminen on vähintään moraalisesti arveluttaa ja alkaa pohtia yrittääkö kostaa vai luopuuko jutusta.
Kirjan tapahtumat etenevät välillä Chloen, välillä raiskaajan tai muiden henkilöiden kuvaamina. Varsinkin ensimmäisen sadan sivun kuvaus on ainakin minun mittapuullani äärimmäisen raakaa ja ahdistavaa. Iltalukemiseksi tämän päälle pitikin vetää vielä Harry Potteria ja viisasten kiveä, suomenkieliselle laitokselle tuli siis äkkiä käyttöä J. Cupidon tapahtumat onnistuivat kuitenkin koukuttamaan minut täydellisesti, ja lyhyestä pysähtyneisyydestä kirjan puolivälissä huolimatta sivut kääntyilivät kuin itsestään.
Nostan tämän dekkari/trilleri –osaston huippuluokkaan. Pidin tästä ainakin yhtä paljon kuin Jo Nesbon Lumiukosta, ehkä jopa enemmän kuin Stieg Larssonin ensimmäisestä. Oikeussalidraamat kiinnostavat aina jossain määrin, päähenkilön ahdistus toi jollain tavalla uutta näkökulmaa itselleni vaikka kirja sinällään ei Nobel –luokkaan kuulukaan. Silti: Suosittelen todella kaikille, paitsi niille yksin ensimmäisessä kerroksessa asuville heikkohermoisille naisille.
Minä sortin dekkarit uppoavat teihin erityisen hyvin?
Siis John Ajvide Lindqvistin kirja "Ystävät hämärän jälkeen", jonka ilmaisesta Facebook -jaosta josta marjis kovin ystävällisesti tässä postauksessaan vinkkasi. Kirja siis tuli kuin tulikin kotiin, kansi vähän taittuneena, mutta mitäpä tuosta. Tajusin muuten vasta nyt, että tämä Lindqvist on sama Lindqvist, jolta tulee nyt syksyllä mielenkiintoiselta vaikuttava Kuinka kuolleita käsitellään. Tämäkin kirja alkoi siis heti kiinnostaa vielä enemmän. Tarkempaa rapottia tiedossa, kun kirja on luettu.
Viittaan nyt HeHeHe:n, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Salla Brunoun blogeissaan käsittelemään kirjasto –asiaan. Vaikka keskustelua on käyty jo muutama päivä, minunkin on nyt ihan pakko päästä työntämään lusikkani soppaan.
Kaikki alkoi siis siitä, kun HeHeHe, ensimmäisen kirjansa ensi keväänä julkaiseva kirjailija, oli saanut kirjailija Lauralta avoimen kirjeen kirjastojen maksamien lainauskorvausten pienuudesta. Jossain vaiheessa keskustelu meni siihen, että HeHeHe:n mielestä kirjastot kuppaavat kirjailijoita ja lainauskorvauskäytäntöä tulisi ehdottomasti muuttaa, vaikka sitten muuttamalla kirjastot maksullisiksi palveluiksi. Kirjastot kun HeHeHe:n mukaan vähentävät kirjojen myyntiä ja tätä kautta kirjailijoiden saamia palkkioita. Jotenkin ihmeellisesti syntyi myös päätelmä, että kirjailijoita ei tällä hetkellä arvosteta ja kirjailijan ammatista tulisi saada nykyistä arvostetumpi, vaikka sitten alan palkkatasoa nostamalla.
Siis heeetkoneeen… Nyt meni yli ja ympäri. Mutta aloitetaan kirjastoista ja niiden maksullisuudesta.
Olen lukenut tänä vuonna 48 kirjaa. Oletetaan, että ne uusina olisivat maksaneet á 25 e. 48 x 25 e = 1200 e. Niin, ja nyt on elokuu. Aika kallis harrastus tämä lukeminen… Tulot kuitenkin pysyvät harrastusten hinnasta huolimatta vakioina. Joku on saattanut kuulla myös kuluttajakäyttäytymiseen ja kansantalouden toimintaan kiinteästi liittyvästä kysynnän ja tarjonnan laista. Perusidea on se, että halvempaa tuotetta kysytään enemmän, kalliimpaa vähemmän. Jos HeHeHe:n tarkoitus oli lisätä lukemista ja lukemisen arvostamista, niin noh, tässä kohtaa en kuitenkaan usko, että se, että normituloiselta palkansaajalta poistetaan mahdollisuus lukea sydämen kyllyydestä, ei varsinaisesti auttaisi lukemisen arvostuksen nostamista. Tai no, onhan tietysti harvinaisimmat timantitkin kalleimpia, joten ehkä, jos piilotetaan kirjat koko maailmasta..?
Sitten tiukkaa mielipidettä kirjailijoiden arvostuksesta. Kuka on keksinyt, että kirjailijoita, etenkin sellaisia jotka kykenevät elämään työllään, ei arvosteta? Siis häh? Eikö joka toinen haluaisi olla kirjailija, joka voisi elää työllään? Eikö se, että ihan jokainen ei pysty elämään kirjailijana, kerro jo kirjailijoiden taitotasosta? Vai pitäisikö keskinkertaistenkin kirjailijoiden, ehkä esikoiskirjailijoidenkin, pystyä elämään kirjoittamisella? Kenen tehtävä tämä oikein olisi maksaa? Lukijoiden? Keiden lukijoiden? Mitä jos heitä on vain vähän?
Koko keskustelun lähtökohta taisi kuitenkin olla se, että kirjailijoiden, keskinkertaistenkin ja keskimääräisesti myyvien, tulisi saada enemmän rahaa, myös kirjastosta lainatuista kirjoista. Haluaisin nyt ihan ensin, että tunnustamme realiteetit:
a)Jos kirjat maksaisivat 25 e kappale, minä en olisi lukenut 48 omin rahoin ostettua kirjaa tänä vuonna. Muutkaan kirjatonkäyttäjät eivät olisi ostaneet edes puolia kirjastosta lainaamistaan kirjoita täydellä hinnalla (ja käytetyistä kirjoista ei mene mitään osinkoja kirjailijalle, ja käsittääkseni kirjailijan saama rahamäärä pokkariversioistakin on minimaalinen ja surkean pieni. Joten, jos et osta kirjojasi uusina, pahis mikä pahis!)
b)Kirjastot eivät voi nostaa kirjailijoille maksettavia korvauksia siinä määrin, että sillä olisi kirjailijoiden tulotasoon käytännössä mitään vaikutusta. Johonkin suunnattu raha on jostain pois.
Siirrytään johtopäätöksiin. En tiedä, onko kukaan muu samaa mieltä, mutta ainakaan minä en edes haluaisi kaikkia lukemiani kirjoja omaksi. Mihin ne kaikki edes mahtuisivat? Jos nykyistä huomattavasti suurempia lainauskorvauksia maksettaisiin, niin mihin esimerkiksi Waltarin ja Dostojevskin saamat lainauskorvaukset oikein joutuisivat (mihin ne muuten joutuvat edes nyt?). Joissain tapauksissa voisin kuitenkin olla halukas maksamaan pientä ylimääräistä korvausta jostain lainaamastani/saamastani/muuten vaan lukemastani kirjasta. Nyt, kun kaikenlaiset mikromaksut netin kautta ovat yleistymässä, niin voisivatko lisätienestejä kaipaavat kirjailijat perustaa jonkinlaisen lahjoituskorin, jonne voisi kilauttaa vaikka muutaman kymmenen senttiä tai ehkä jopa pari euroa kiitokseksi mielettömästä lukukokemuksesta? Kustantamot eivät varmaan ihastu ideaan, elleivät sitten pääse osingoille, mutta en minä näkisi vapaaehtoista maksamista mahdottomana ideana. Ovathan jotkut bänditkin laittaneet levynsä vapaaseen jakoon nettiin ja pyytäneet maksua omantunnon mukaan: kaiken lisäksi bändin yhdestä levylatauksesta saamat tulot olivat kohtuullisen hyvät.
Kirja-ala on monessa mielessä jäänyt levyteollisuudesta jälkeen: Milloin vaihtoehtoisia ansaintalogiikoita aletaan soveltaa sinnekin sen sijaan, että yritetään rikkoa toimivia systeemeitä tai kiukutellaan tervaisina kun höyheniä ollaan jo heittämässä päälle?
Noniin, puhdasoppisten vampyyrien pariin. Ajattelin aloittaa tämän postauksen lainauksella aiemmin kerrotusta Kuvitteellisten olentojen kirjasta, mutta hyvä herra Jorge Luis Borges, mitä olet mennyt tekemään? Jättänyt vampyyrit käsittelemättä ihan koko opuksessa! Herralla taisi jäädä suuri myyntipotentiaali aavistamatta, tai pahempaa: Ehkä vampyyrit eivät Borgesin mielestä kuulu kuvitteellisiin olentoihin!
Vampyyri Lestat kuuluu siis toisena Anne Ricen Vampyyrikronikat -sarjaan. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä osaa (Veren vangit, tämä Vampyyri Lestat ja Kadotettujen kuningatar). Wikipediasta luntatessani huomasin kuitenkin, että ko. sarjaan kuuluu peräti 10 osaa, viimeinen on julkaistu 2003.
Luin Veren vangit alkukesästä ja pidin siitä kovasti. Kirjassa kuvattiin toistensa seuraan ajautuneiden tai pikemminkin toisensa seurakseen luoneiden vampyyrien elämää. Kirjassa oli jännitettä, se eteni, draamaa riitti ja tarina kulki jouhevasti eteenpäin. En tiedä, miksi Vampyyri Lestat ei innostanut samalla tavalla. Ideana on, että vampyyri Lestat sai käsiinsä toisen vampyyrin, edellisen kirjan kertojan Louisin, kirjoittaman Veren vangit. Lestat haluaa kuitenkin kertoa tarinan omalla tavallaan. Hänen on myös selvitettävä vampyyriuden alkuperä ja merkitys.
Pidän usein kovasti kirjoista, joissa kuvataan edellisen kirjan tarinaa toisesta näkökulmasta: Muistan lapsuudesta yhden hevoskirjasarjan, jossa kerrotiin leirikesästä ensin nuoren pienen ja viattoman ponitytön näkökulmasta, seuraavassa kirjassa taas samalla leirillä olleen pikkutytön mielestä ylpeän yksityishevosen omistavan teinin näkökulmasta. Tähän yhteyteen ehkä osuvampi versio on Twilight -sarjan ilmaisjulkaisu Midnight Sun (josta piti kyllä tulla ihan oikea kirja, mutt kässäri vuoti maailmaan liian aikaisin), jossa kerrotaan Twilightin tapahtumat Edwardin näkökulmasta.
Vampyyri Lestatissakin oli kyllä huikeita pätkiä, muta kokonaisuutena se ei vakuuttanut tai vanginnut. Vampyyri Lestat maistui mielestäni liikaa jatko-osalle. Nyt edessä on vaikea päätös: Lukeako vaiko eikö lukea sarjan viimeinen suomennettuo osa, Kadotettujen kuningatar? Se kyllä odottaa minua jo kirjatosta lainattuna, mutta tiedän, että jos aloitan sen, en kehtaa jättää kesken. Huokaus.
Apua, onko teistä joku lukenut Kadotettujen kuningattaren? Kannattaisiko?
Nyt tulee kyllä enemmän juttuja kirjoista ja lukemisen suunnittelusta kuin luetuista kirjoista, mutta hyödynnetään nyt tämä alun postausinokkuus :).
Tänä aamuna ryntäsin mielestäni aika urhoollisesti juhlimisenjälkeisestä tunnelmasta huolimatta (ja ei, olin vain väsynyt) Lappeenrannan kauppatorille. Muistin nimittäin Hesaria lukiessa, että siellä on sunnuntaisin Vihreiden järjestämä kirjanvaihtotori. Minä olen viettänyt käytännössä kaikki kesäviikonloput maalla tai muuten poissa kotoa, joten nyt viimeisen kirjanvaihtotorin aikaan koitti ensimmäinen ja viimeinen tilaisuus mennä katsomaan, kuinka homma toimii. Ideana siis on viedä Vihreiden kojulle kirjoja ja saada valita niitä vastaava määrä itselle mukaan. Ongelma ainakin minulla on kuitenkin se, että olen vähän nihkeä luopumaan kirjoistani. Pikaisella tutkimisella hyllystä löytyi kuitenkin Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä ja Kjell Westön Leijat Helsingin yllä: Molemmat mielestäni lukemisen arvoisia, mutta mitään syvää tunnesidettä näihin opuksiin ei ollut päässyt muodostumaan.
Vaihtokirjoja torilla ei ollut mitään hulvatonta määrää, mutta minullehan riittikin että löydän kaksi "juuri oikeaa". Se onnistui helposti: Mukaan tarttui Jamie Oliverin Alastoman kokin paluu (miksi ihmeessä joku on luopunut tästä vapaaehtoisesti???!?) ja Jilliane Hoffmanin Cupido jota muistin jonkun joskus suositelleen.
Seikkailua torilla piti tietysti jatkaa näiden löytöjen jälkeenkin, ja voi huh millaisesta määrästä kirjoja ihmiset haluavatkaan luopua, ja vielä ihan pilkkahintaan! Mukaan tarttui vielä mm. Harry Potter ja viisasten kivi. Olen kyllä lukenut jo kaikki paitsi viimeisen Potterin, mutta englanniksi. Koska Jaana Kaparin käännökset ovat saaneet mielettömästi mainetta ja kunniaa, ajattelin, että tutustunpa nyt tähänkin jahka on aikaa. Potterin myynyt mies oli muuten hulvaton: Näytin kuulma niin treenatulta (itse kyllä luulen että mies halusi ilmaista kohteliaasti "treenin tarpeessa olevalta"), että sain kaksi vuoden 1993 Muscular Development -lehteä mukaani. Ja ne ne varmaan vasta hulvattomia ovatkin...
Tiedättekö, onko Vihreillä joka kaupungissa tällaista kirjanvaihtotori -toimintaa? Jos, niin oletteko hyödyntäneet sitä?
