Fiksun ihmisen kevyt kirja - Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Heipä hei, kerron pitkästä aikaa ihan perinteisesti yhdestä äskettäin lukemastani kirjasta.

Kirjan nimi: Railo

Kirjoittaja: Virpi Hämeen-Anttila

Julkaistu: 2011

Mistä minulle:  Kaveri lainasi

 

Luin ensimmäisen Hämeen-Anttilani. Täytyy sanoa, että olin entuudestaan odottanut syvälliseltä vaikuttavalta henkilöltä jotain vähän muuta. Railo on nimittäin kevyt viihdekirja. Ahmaisin ensimmäisen puolikkaan siitä nopeasti, mutta sen jälkeen yksinkertaiset henkilöhahmot ja näiden toilailut alkoivat riipiä siinä määrin, että loppupuoli ei enää kauheasti kiehtonut. Ihan lopussa nauroin, mutta vain koska luin kiitokset-osiosta kirjan olevan laajennettu versio Anna-lehdelle tehdystä jatkokertomuksesta. Kas, sehän selittää... 

 

 

 Lyhyesti juoni menee näin: Yrityselämässä paikkansa menettänyt Teppo Korpelainen päättää perustaa matkailuyrityksen isänsä kotitilalle Pohjois-Karjalaan. Apuna on kuntosalibisnestä menestyksekkäästi pyörittävä kaveri. Tepon vaimo Inka vaikuttaa olevansa henkisesti todella kaukana miehestään: Tämä on rauhallinen opettaja, joka pelkää riskinottoa. Hän on jo pitkään ihmetellyt miehensä olemattomia välejä tämän sisaruksiin. Kun perhe muuttaa Pohjois-Karjalaan, Inka päättää yrittää varovasti selvittää, mikä menneisyydessä hiertää.

Matkailuyrityksen rakentaminen ei sovi aivan suunnitellusti, ja Tepon paineet lainarahalla rakentaessa ovat hirmuisesti. Pian tällä ei ole aikaa olla kotona ainakaan henkisesti lähes ollenkaan, ja bisnesystävän tytär alkaa vaikuttaa muutenkin kiinnostavammalta kuin kotona nalkuttava vaimo ja pieni tytär. Kun mies alkaa tuntua yhtä etäisemmältä, Inkaa taas alkavat kiehtoa niin rakennustyömään johtaja kuin miehen velikin. 

Mitään hirmuisia oivalluksia tai oppimiskokemuksia kirjaa lukiessa ei siis kannata odottaa. Kiitän kuitenkin Hämeen-Anttilaan kirjansa sijoittamisesta jonnekin muualle kuin Helsinkiin. Hänen kerrontansa vaikuttaa myös oikein sujuvalta ja kerrontatapa periaatteessa vauhdikkaalta, joten tässä kohtaa minulla taisi tosiaan tökkiä ihan vain se kirjan sisältö.

Suositteletteko jotain muuta kirja Hämeen-Anttilalta?

Mielenkiintoinen marraskuu, välikatsaus

Hei pitkästä aikaa! Töiden lisäksi NaNoWriMo, vieraat ja kaikenlaiset uudet aktiviteetit ovat pitäneet minut pari viikkoa pois blogista. 

Wrimo-tilanne: Jos en skarpaa, olen joulukuun alussa tuo alempi henkilö.

Viimeisen kahden viikon aikana olen muun muassa:

Intiimiä tunnelmaa A-tranessa.

- Kokeillut bikram-joogaa (kuumaa, mutta toimii kuin minihieronta)
- Ottanut osaa saksalaiseen day-spa kulttuuriin Liquidromissa. Tästä riittäisi kerrottavaa vaikka omaan postaukseensa
- Käynyt katsomassa esityksen, jonka luulin olevan musikaali mutta se olikin teatteria. Onneksi kaikki ymmärsivät saksaa.
- Yllätysretkien järjestäminen jatkui, kun menimme A-traneen kuuntelemaan luulemani soulin sijaan kokeellista jazzia, afrikkalaista laulua, chansoneita ja brasilialaista musiikkia. Heh, jos olisin tiennyt, mitä olemme menossa katsomaan, en taatusti olisi saanut muuta porukkaa mukaan. 
- Olen syönyt viikon melkein joka päivä ulkona, mikä alkaa vähän tuntua. Huh. 

- Jatkanut hitaasti ja epävarmasti NaNoWriMon parissa. Osallistuin Wrimoon onnistuneesti kaksi vuotta sitten. Nyt kirjoitan chick littiä kaksoiselämää elävästä tytöstä. Olen nyt paljon tämänhetkistä sanatavoitetta jäljessä, mutta uskon vakavasti saavani sen kirrittyä kiinni. Alkaen tänään. Ei uutta Downtown Abbeytä (rästissä viime viikolta) ennen kuin 2000 sanaa on kirjoitettu (edit, itseasiassa tarkistin juuri, 2333, huhhuh...)! Tilanteesta (en ole kirjoittanut tarpeeksi) huolimatta kirjoittaminen on tuntunut hyvältä. 

- Olen lukenut kaverilta lainaan saamani Virpi Hämeen-Anttilan Railon loppuun. Purskahdin nauruun, kun luin viimeiseltä sivulta, että kirja perustuu naistenlehteen kirjoitettuun jatkokertomukseen.
- Olen melkein puolivälissä Sofi Oksasen Puhdistusta jota aloin lukea loppuviikosta metromatkoilla. Ja Puhdistus-videoon minulla on jo idea, nyt pitää enää löytää aikaa sen toteuttamiseen valoisana, sateettomana päivänä...
- Sain kaksi tosi mielenkiintoista kirjaa vieraiden mukana Suomesta ja yhden työkaverilta lainaan. 

Kiinnostaa, kiinnostaa ja kiinnostaa!

 

Aamuvirkku Yksisarvinen nyt myös Youtubessa! The Power of Habit

Tuhannet kiitokset lukuisista kommenteista edelliseen "paljastuspostaukseen" :). 

Jatkan totutusta poikkeavalla linjalla ja pomppaan sunnuntain kunniaksi vloggaamaan Youtubeen!

Videon tekeminen vei aikaa monta kertaa normaalin blogipostauksen verran, joten viikottaista hupia tästä tuskin tulee, mutta klippejä on kyllä odotettavissa tulevaisuudessakin.



Tässä vielä kaikki oleellinen kirjasta: 

Kirjan nimi: The Power of Habit  Why we do what we do and how to change

Kirjoittaja: Charles Duhigg

Julkaistu: 2012

Mistä minulle: Ostettu Dubaista

Miksi hyviä tapoja on vaikea omaksua ja miksi pahoista tavoista on niin vaikea päästä eroon? The Power of Habit valottaa tapojen syntymistä hyvässä ja pahassa. Samat säännöt pätevät niin ihmisiin kuin kokoanisiin organisaatioihinkin. Kirja on pullollaan tapaustarinoita jotka tekevät kirjasta vähän venytetyn oloisen. Kun tunnistat tapa-kaavion kolme osaa eli 1. Ärsykkeen/johtolangan 2. rutiinin 3. palkinnon, ja lähdet purkamaan niitä osiin, pääset jo pitkälle niin hyvien tapojen muodostamisesa kuin pahoista eroon pääsemisessä. 

Mitä mieltä te olette videobloggaamisesta? Parempaa kuin tekstit, tylsempiä kuin tekstit vai ihan jees silloin tällöin?

Kuka minä olen (inspiroijana Jari Tervo)

Kiitos Jari Tervo, sait minut paljastamaan henkilöllisyyteni! Marjatta Mentula kuunteli Tervoa kirjamessuilla ja välitti tämän terveiset blogissaan muille bloggaajille. Mentula kertoo Tervon sanoneen seuraavaa: "Kirjan tekijää kohtaan on korrektia, että myös arvostelija kirjoittaa omalla nimellään, kuten kirjailjakin on tehnyt." Tervo on tuijottanut minua jo monta iltaa lehtikasasta sänkyni vierestä, joten ehkä siksi kommentti jäi pyörimään hervottomasti tajuntaani.

En päässyt Tervon kommentista oikein yli enkä ympäri. Tiedän, että nimimerkillä kirjoittamiseen on monia hyviä, perusteltuja syitä, ja hyväksyn sen täysin. Omalle kohdalleni en keksinyt enää oikein yhtään syytä nimimerkissä pitäytymiseen.

Kun aloitin blogin pitämisen syksyllä 2010, pseudonyyminä, yleensä vielä kasvottomana tai päättömänä sellaisena, esiintyminen oli netissä ja blogeissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Yleinen ajatusmalli tuntui olevan se, että jos blogissa näyttäisi naamansa saati sitten kertoisi oikean nimensä, voisi syyttää vain itseään jos tai oikeastaan kun saisi piinaavia häiriköitä ovensa taakse.  

Sittemmin nettimaailma ja asenneilmasto sen ympärillä on muuttunut. Blogeja aloitetaan omalla nimellä, niiden nimiä vaihdetaan vastaamaan omia nimiä ja kirjoittajan nimi saattaa tulla esiin vaikka lehtijutussa vaikka sitä ei blogista löytyisikään. 

Stalkkereista ei puhu enää kukaan, pelottavat kyttääjät on joko unohdettu tai sitten huoli ihan vaan huomattiin turhaksi. Uskon jälkimmäiseen. Sitäpaitsi, olen kasvanut pienessä kylässä, nyt reippaasti alle 3000 asukkaan Puumalassa, joten totuin kohtuullisen pienestä saakka siihen, että muut kyllä enimmäkseen tietävät asiani minua paremmin.

Oikealta nimeltäni en siis suinkaan ole Tessa Aamuvirkku Yksisarvinen vaan Taija Okkola. 

Kirjamaailmaan minulla ei ole mitään sähköpostiin vyöryvää tiedotetulvaa ja muita kirjablogeja läheisempiä yhteyksiä. Olen opiskellut diplomi-insinööriksi. Rahat kirjojen ostoon tienaan markkinoimalla muotia netissä.

Sekaannuksien ylläpitämiseksi aion liikkua netissä jatkossakin vanhoilla käyttäjätileilläni Tessa/Aamuvirkku yksisarvinen. 

Joten kiitos, Jari Tervo. Sait minut miettimään henkilöllisyyttäni uudestaan, ja tunnen kirjoittavani blogia ihan vapautuneesti oikealla nimeällä. Toivon, että tämä buustaa minua kirjoittamaan kirjoista jatkossa entistä analyyttisemmin, niin hyvässä kuin pahassakin. Voin yrittää kritisoidakin ilman, että tunnen huutelevani pussi päässä.

 PS. Mitä eilen opin: Kirjablogista saa koko perheen yhteisen harrastuksen, kun taivuttelee toisen perheenjäsenen toteuttamaan omia kuvavisioitaan. 

PPS. Kaikki nimettömät vakilukijat ruudun toisella puolella - en tietenkään edes pyydä teitä kertomaan nimeänne, mutta olisi kiva kuulla, olemmeko törmänneet netin ulkopuolella.

Lottie Moggach: Kiss me first

Ystäväni lainasi minulle Kiss me firstin kehuttuani Gone Girliä. 

Kiss me firstin aihe on jokseenkin shokeeraava. 

Kirja herätti ajatuksia siinä määrin, että sen jäljempänä mainituista heikkouksista huolimatta pidän sitä varsin lukemisen arvoisena. Kiitos M :).

Leila ei ole koskaan tuntenut naista nimeltä Tess. Mutta pian hän tietää hänestä kaiken.  Ja auttaa tätä jatkamaan elämäänsä virtuaalisesti itsemurhan jälkeen.

Leila on melkein erakon elämää viettävä parikymppinen tyttö. Hän hoitaa MS-tautia sairastavaa äitiään ja lähinnä ajattelee syntyjä syviä. Yrittää pitää äitinsä hyvällä tuulella, tämän viimeiset elinkuukaudet arvokkaina.

Kun äiti molempien helpotukseksi lopulta kuolee, Leilalle ei jää oikeastaan mitään. Äidin kuoleman jälkeistä elämää on valmisteltu jo aiemmin: Leila on hankkinut lapsuudenkotinsta tilalle pienen ja nuhjuisen asunnon jossa haisee intialainen curry ja opiskelee pikakurssilla tietokonesoftien laadunvarmistusta. Leilan alalta saama työ sopii hänelle hyvin: Hän voi työskennellä omaa tahtiaan kotona. 

Leilan intohimo on kuitenkin muualla kuin töissä tai reaalimaailmassa yleensäkään. Hän koukuttuu Red Pill -nimiseen keskustelufoorumiin, jolla keskustellaan filosofisista, lähinnä etiikkaan liittyvistä, kysymyksistä. 

Leila kehittää jonkinlaisen kaukoihastuksen foorumin johtajaan, karismaattiseen Adrian Dervishiin. Adrianilta saatu positiivinen palaute saa hänet kukoistamaan. 

Adrian ottaakin yhteyttä Leilaan; hänellä on kehittyneelle ajattelijalle erityinen tehtävä. Adrian tuntee naisen, Tess'n, joka on päättänyt lopettaa elämänsä. Tess'n ongelmana on kuitenkin se, että hän ei halua jättää läheisiään kärvistelemään itsemurhan aiheuttaamaan suruun. Hän toivoo, että voi lavastaa muuttonsa ulkomaille ja jatkaa sellaista online-elämää, joka auttaa häntä "himmentämään elämän valoa vähitellen" niin, että yhteydenpito läheisiin voi katketa ilman yhtäkkistä järkytystä. Leilan moraalikäsityksen mukaan tällaisessa tilanteessa auttaminen on oikein, suorastaan vaadittua, joten hän päättää ottaa tehtävän vastaan.

Tess on kuin Leilan vastakohta. Värikästä elämää viettänyt, yksityiskohdat unohtava, maaninen. Hän on nähnyt elämää mielestään tarpeeksi, todennut omalla kohdallaan huonojen aikojen seuraavan hyviä yhä pahempina ja pahempina. Edessä on enää yksinäinen, kamala ja ruma vanhuus. 

Salasanat vaihtavat käyttäjää ja pian Leila tietää Tessistä enemmän kuin kukaan muu. "Check outin" lähestyessä perusteelliseen tietojenkeruuseen vaaditut pitkät sähköpostit vaihtuvat Skype-puheluiksi, ja Leila tuntee Tessiä kohtaan niin myötätuntoa, sääliä kuin ärsytystäkin. 

Kirjan voi lukea psykologisena trillerinä jossa on vakava aihe. Toisaalta siitä voi myös poimia syvempiä mietteitä siitä, miten internet-aikakausi on muuttamassa käsitystämme kommunikoinnista, ihmissuhteista ja oikeastaan koko elämästä. 

Tarvitseeko elämän olla oma, että siitä voi nauttia? Entä, kun ei halua elää: Voiko elämäänsä jatkaa, antaa sen toisten käsiin? Tiedämmekö, kenen kanssa oikeastaan keskustelemme, kun emme ole vastapuolen kanssa kasvotusten?

Kumpi tekee enemmän väärin, Tess vai Leila?

Kirja oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta sillä oli heikkoutensa. 

Lukijalle kerrotaan heti kirjan alussa, että Leila on espanjalaisessa kommuunissa selvittämässä Tessin kohtaloa. Hän tekee muistiinpanoja ja yrittää selvittää, mitä todella tapahtui. Tämä vie valitettavasti osan sitä jännitettä, jota kirjassa olisi voitu rakentaa koko tarinan ajan. 

Toiseksi, päähenkilö, Leila, kuvataan liian epäuskottavana. Auttaisiko henkilö, joka ei ole vakuuttunut toisen omasta vakaumuksesta lopulliseen päätökseen, todella hänen itsemurhanasa epäsuorasti? 

Lisäksi tarina etenee kirjan keskivaiheilla hitaammin kuin on tarpeellista. Hyppiminen varsinaisen tapahtuma-ajan ja tulevaisuuden välillä luo lähinnä vain sekaannusta.

Hauskoja kirjamessupäiviä kaikille kynnelle kykeneville toivottaen

 Voi hitsiläinen, Helsingin kirjamessut 2013 alkavat tänään, ja pitkän välimatkan takia minä tietenkin skippaan ne taas! Haluan kuitenkin toivottaa hulvattoman hauskoja messupäiviä kaikille kynnelle kykeneville. Minä fiilistelen vuonna 2011 itselleni muistiin kirjoittamillani kirjamessuvinkeillä. Luulen, että muut bloggaajat jakavat ahkerasti messutunnelmia tänäkin vuonna, joten olen hengessä mukana sitä kautta.

Neurokirjallisuus, kirjojen tulevaisuus?

Katsoin muutama viikko sitten supermielenkiintoisen Google-videon. Siinä Hannu Rajaniemi kertoo mahdollisia skenaarioita kirjan ja kirjallisuuden tulevaisuudesta. Ja ei, nyt ei puhuta mistään latteasta e-kirjojen tarjoamasta vaihtoehdosta perinteisille paperikirjoille, vaan jostain paljon scifimmästä - paitsi, että se on jo keskuudessamme!

Kuva Wikimedia Commons

Neurofiktiota on jo olemassa! Tarinankerronta mullistuu tulevina vuosina ehkä vielä enemmän kuin mitä kirjapainotaidon keksimisestä seurasi. Neurofiktiota kannattaa ehkä luonnehtia enemmän vertauksena syvän tarinallisiin peleihin tai hyppäyksenä käsin kirjoitetuista kirjoista 3D elokuviin.

Kirja ei ole ollut sama kirja kaikille

Fyysiset kirjat ovat säilyneet pitkään samanlaisina. Tai mitä oikeastaan on samanlaisuus? Painettu teksti on kaikille sama, mutta tietenkin eri ihmiset voivat kokea saman teksin hyvin erilaisina. Samasta pohjasta voi siis syntyä hyvin erilainen kokemus.

Rajaniemi esittelee luennolla, kuinka kirjallisuus voi olla muuttumassa ainakin yhden sivuhaaran verran.

Neurokirjallisuudessa tarkkaillaan lukijan aivosähkökäyrää reaaliajassa ja kirja reagoi siihen. Nyt se on periaatteessa taloudellisesti mahdollista jo melko suurille massoille. Siis panta päähän ja menoksi!

Kun kirjasta tehdään yhteinen kokemus

Kun lukija aloittaa kirjan, se alkaa jokaiselle lukijalle samalla tavalla, mutta lukuprosessin mittaan alkaa muokkautua tai korjata itseeään sen mukaan, mitä lukija kokee. Välissä ei tarvita mitään epäluotettavaa haastattelututkimusta, sillä päässä oleva härveli syöttää kirjalle dataa reaaliajassa. Lukukokemuksesta tulee siis jokaiselle lukijalle räätälöity. Itselleni tuli mieleen, voitaisiinko tällä tavalla luoda esimerkiksi samantasoinen kauhun tai liikutuksen kokemus kaikille kirjan lukeneille. Voisiko tulevaisuuden Stephen Kingin tuotanto siis olla henkilökohtaisen kokemuksen kautta yhtä pelottavaa kaikella ja toisaalta taas chick lit -tarinan päähenkilö yhtä samaistuttava henkilö jokaiselle lukijalle? Entä, miten erilainen tai samanlainen yksi kirja on neurokirjallisuuden ansiosta 15 ja 50 vuotiaana luettuna?

Luennon lopuksi esitettiin paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, joita mietin myös itse eteenpäin. Miten kirjallisuuskriitikoiden rooli muuttuu? Tuleeko heistä psykologeja, jotka arvostelevat kirjan synnyttämää tunneaallokkoa vai koodareita, jotka tutkivat valinnaisia vaihtoehtoja tuottavien algoritmien hyvyyttä? 

Entä miten kirjailijan rooli muuttuu? 48 erilaisen sujuvan juonipolun kehittäminen kirjalle on vielä vaikeampaa kuin yhden. 

Miten voimme keskustella kirjasta, joka muuttuu lukijan mukaan? Olemmeko lukeneet saman vai eri kirjan kuin ystävämme? 

Entä, onko kirjan tarjoama kokemus niin paljon tärkeämpi kuin maailma, jonka kirjailija on halunnut luoda, että olemme valmiita antautumaan sille? Tuleeko neurokirjallisuudesta klassisen kirjallisuuden vierellä elävä sivuhaara, jyrääkö se perinteisen, jäykän tarinankerronnan vai kuoleeko se ennen kuin edes syntyy kunnolla?

Suosittelen puolituntisen luennon katsomista lämpimästi. Siinä tuli myös paljon mielenkiintoista knoppitietoa niin kirjallisuuden tulevaisuuden skenaarioista (sosiaalisempaa, "viittaavampaa", pelimäisempää) kuin aivotoiminnastakin (lukiessa jostain asiasta aivon ne osat aktivoituvat, jotka aktivoituisivat myös tuota asiaa oikeasti tehdessä). 

Miten on, kiehtooko vai kauhistuttaako?