BePe: Pyöräilyn uudet ulottuvuudet

Nyt on pitkästä aikaa Berliiniperjantain aika! Tällä kertaa kerron omia ajatuksiani pyöräilystä ja sen järjestämisestä kaupungissa, jossa pyöräily on hyväksytty suunnilleen tasavertaiseksi liikkumismuodoksi autoilun kanssa.

Aika pian Berliiniin muuton jälkeen tajusin tarvitsevani pyörän. Pystyin polkemaan ensimmäiseltä asunnoltamme töihin samassa tai lyhyemmässä ajassa kuin mitä jouduin käyttämään tungoksessa julkisissa. Tällä hetkellä hurautan töihin noin neljässä minuutissa, ja ainut järkevä vaihtoehto pyöräilylle olisi kävely.

Pyörän hankkiminen

Ensimmäinen haaste oli tietysti pyörän hankkiminen. Koska olin kuullut, että pyörävarkaudet ovat iso ongelma Berliinissäkin, en halunnut sijoittaa montaa satasta hienoon pyörään. Moni suositteli menemään sunnuntaina Mauerparkiin, jossa vähän hämärän näköiset miehet myisivät 50 eurolla mitä erilaisempia pyöriä. Ei kuitenkaan tarvitse olla Einstein aistiakseen, että pyörien entisillä omistajilla on vain käynyt huono tuuri. En halua tukea moista toimintaa. Pulitin vähän rupuisesta, mutta toistaiseksi toimivasta (nippusidettä on tosin jo tarvittu takalokasuojan korjaamiseen) pyörästäni liikkeessä satasen ja paksusta lukosta vitosen päälle. 

Lamputta ei pärjää kukaan

Varustelua ei tietenkään voinut jättää siihen: Myöhemmin hankin vielä kypärän ja etu- ja takavalon. Suomessa käytin etulamppua kun muistin (tosin yleensä aina pimeällä), täällä olen joskus taluttanut pyörää pätkiä kotiin hämärässä kun etulamppua ei vielä ollut. Poliisia oikeasti kiinnostaa pyörien valaistus, ja myönnän kyllä, että muiden pyöräilijöiden näkyvyys on täällä ihan toista luokkaa kuin Suomessa.

Tyhjät tiet

Yllä olevasssa kuvassa näkee erinomaisesti yhden Berliinin ihmeellisyyksistä: Kun olin jonain aamuna suuntaamassa töihin vähän aikaisemmin (kahdeksaksi tai puoli yhdeksäksi), kaikki tiet olivat aivan tyhjiä.  Joskus aamuisin voisi melkein kuvitella, että ihmisillä on ulkonaliikkumiskielto, mutta ei, elämä vaan alkaa vasta vähän myöhemmin.

Kuten kuvasta näkyy, kaistoja on ruhtinaallisesti. Joskus pyörille on oma kaista jalkakäytävän yhteydessä, joskus maalattuna ajoradalle, joskus taas kirjoittamaton sääntö on, että oikeaa ajokaistaa ajavat vain polkupyöräilijät ja kääntyjät. Ajaminen on joka tapauksessa yllättävän vaarattoman oloista.

Berliinin tiet ovat aina aika rauhallisia, siitä osakiitokset voi varmaan antaa erinomaiselle julkisen liikenteen verkostolle, hippihenkisille (ja köyhille) ihmisille ja toisaalta sillekin, että autopaikkoja ei oikein ole.

Polkupyörät omalla kaistallaan. Huom. hienot kääntyvien polkupyörien taskut joihin voi jäädä turvallisesti odottamaan valojen vaihtumista.

Vaara korvien välissä

Joskus polkupyöräilijät tuntuvat olevan isompi uhka itselleen kuin autot. Kaikki eivät tunnu aina varsinkaan rauhallisempina aikoina välittävän liikennevaloista, vaan hinku tien toiselle puolelle on kova vaikka autot odottaisivat rinnalla kiltisti punaisten vaihtumista vihreiksi. Kaikenlaista "sujahdanpa tästä nyt tuohon kaistojen väliin että pääsen nopeasti eteenpäin" -sompailua näkee päivittäin, mikä itsestäni on vähän käsittämätöntä. Kun autoilijat noudattavat kiltisti liikennesääntöjä ja liikkuvat ennustettavasti, voisivat pyöräilijät mielestäni harrastaa kauttaaltaan samaa ennustamattoman sujahtelun sijasta. 

Berliinin pyöräilyolosuhteita halutaan parantaa jatkuvasti, ja muistan syyskuun alussa kuulleeni, että katujen varsien autopaikkoja on päätetty vähennettävän entisestään, jotta uusille pyöräkaistoille saadaan tilaa. Minua tämä ei tietysti haittaa, mutta iso arvovalintahan asia kaupungilta on. Rahakkaat autonomistajat saavat siis pulittaa suuria summia harvinaisista autopaikoista tai muuttaa suosiolla pois keskusta-alueelta, jolleivat halua käydä jokailtaista kissa-hiirileikkiä viimeisistä autopaikoista. Lappuliisoja ja -lasseja täällä nimittäin näkee lähes päivittäin. 

Pyöräily oikeaksi liikkumisvaihtoehdoksi?

Suomessa vastaavan pyöräverkoston rakentaminen voisi olla moniin kaupunkeihin hyvinkin mahdollista. Tällöin jalankulkijat ja pyöräilijät pitäisi kuitenkin opettaa kulkemaan tiukasti omilla kaistoillaan. Pyöräilijöiden pitäisi oppia, että pyöräkaistaa käytetään vain yhteen suuntaan etenemiseen (eli aina pyöräillään kadun oikealla puolella olevalla kaistalla, pyörät eivät koskaan kohtaa pyöräkaistoilla). Autojen joukossa pyöräilevien pitäisi kertoa ympäröivälle liikenteelle näkyvästi mihin ovat matkalla ja toisaalta autojen pitäisi hyväksyä pyörät välillä samaa vauhtia ja turvaväliä edellyttäviksi liikennevälineiksi.