Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

perjantai 15. lokakuuta 2010

Näillä mennään...

...seurana ylhäinen yksinäisyys koko viikonlopun ajan. Psykologian perusopinnot vievät odotettua enemmän aikaa, ja kun tehokkaita tunteja ei kaikkien muiden harrastusten (ja työnteon) jälkeen arkipäivisin juuri jää, omin viikonlopun kokonaan itselleni. Mies lähti seikkailemaan omiin viikonloppumenoihinsa, minä julistin, että sunnuntai-iltaan mennessä olen saanut laadittua biologisen psykologian toiset pikkutehtävät valmiiksi, aloitettua esseen, luettua koko tenttialueen ja vielä tehtyä saksan itseopiskelukurssin kolmannen tehtävän. Ja niin, krhm, ajattelin kyllä silti aloittaa rennosti (oli rankka viikko jne) ja elättelen toiveita tuon Hannu Rajaniemen hehkutetun esikoisen, The Quantum Thief:in, läpilukemisesta. Teresitan etukäteiskommentointeja löytyy täältä ja omiani täältä. Katsotaan siis sunnuntaina, mikä on tilanne!

torstai 14. lokakuuta 2010

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Luin sitten kirjan, josta en osaa sanoa jälkikäteen juuri mitään. 

Brittiläistyneen Ishiguron romaani sijoittuu henkisesti Japanin ja Iso-Britannian välimaastoon, englantilaistuneen japanilaisen luomaan maailmaan. Kirjan päähenkilöllä, Etsukolla, ei niin sanotusti mene kaikki ihan putkeen: jo kirjan alussa Keikon, tyttären, kerrotaan kuolleen jokin aika sitten oman käden kautta. Toinen tytär, Niki, tulee tapaamaan äitään, mutta ei ole ollut edes hautajaisissa. Niki onkin jollain tapaa etäisissä väleissä äitiinsä. Kirja perustuu hetkien kuvaukseen, ajantaju hämärtyy ja kaikki on epämääräistä seittiä.

Jostain syystä Ishiguron tyyli tuntui tässä kirjassa vielä orginellimmalta kuin aiemmin. Kirja liikkui niin vahvasti minämuotoisen kerronnan kautta eteenpäin ja tyyli oli niin hetkessä elävä, että jälkikäteen ajateltuna tarinan kulusta on vaikeaa saada kiinni. Pidin Ishiguron Me orvot ja Never let me go -teoksista enemmän kuin tästä. Ehkä kaipasin taas enemmän suurta tarinaa kuin niukkaeleistä, läheltä kuvattua etäännyttävää kerrontaa.

lauantai 9. lokakuuta 2010

M John Harrison: Elonmerkit

Kuva: www.like.fi --> Kirjat --> Scifi


M. J. Harrisonin Elonmerkit tarttui kesällä kirjakaupan alelaarista mukaan. Oikeastaan LIKE:n scifi -sarjassa julkaiseminen on pientä huijausta, kirja ei nimittäin ollut erityisen Scifi.

Kirja tuntuu sijoittuvan joko hieman eri tavalla kulkeneen historian jälkeiseen nykyhetken Lontooseen tai jonnekin vähän matkan päähän tulevaisuuteen. Elonmerkkien päähenkilöt tylsistyvät, vaikka toimivat lain rajamailla, eivätkä ole tyytyväisiä, vaikka heillä ei suoranaisesti pitäisi olla valittamista. Leipä hankitaan hieman epämääräisellä lääketeknologiayritysten ongelmajätteiden kuljettamiselle välillä Itä-Eurooppa - Lontoo. Haaveita on, mutta jotenkin niiden saavuttamisesta ei tule mitään ja haaveet tavallinen elämäkin tuottaa ongelmia. 

Kirja oli tummasävyinen ja hieman ahdistava, vaikka juoneen ei varsinaista uhkaa sisältynytkään. Teemana nousi jollain tavalla esiin ihmisen vastuu itsestään ja onnellisuudestaan olosuhteista välittämätää: Olosuhteet voivat helpottaa onnellisuutta, mutta onnettomuuteen on helppo vajota tilanteessa kuin tilanteessa. 

Kirjan mielenkiintoisin idea oli kauneuskirurgian vieminen pidemmälle eräänlaiseksi geenimanipulaatioksi, jolla saa vaikka itsensä kasvamaan täyteen sulkia jos haluaa. Tapahtukoohan tämä vielä oikeasti? 

Suomennosta täytyy kehua sujuvaksi, kieli oli sujuvaa ja kirja oli ilahduttavan nopealukuinen. Mietittäväksi jäi, mikä erottaa nykymaailman kirjailijan kuvaamasta tasosta ja miten samanlaisia ihmisten ongelmat ja tunteet ovat ympäristöstä piittaamatta. Ihan vuoden top 5, tai itse asiassa edes top 10 -listalle kirja ei kuitenkaaan onnistu kipuamaan.

torstai 7. lokakuuta 2010

Kirjastot on vanha juttu

... mutta eivät toivottavasti poistu maailmasta koskaan! Kyllä tuo yleisen kirjastolaitoksen ikä, 150 vuotta, silti yllätti kun Opuscolon postausta luin.

Oma kirjastohistoriani on alkanut lapsuuteni ja nuoruuteni syrjäkylillä asuneena hitaasti ja vähitellen. Aluksi käymään pääsi vain kirjastoautossa, joka koukkasi kyläkoululla kerran viikossa (Vai joka toinen viikko? En enää muista). Siihen aikaan oli vielä vanha kirjastokortti, jossa oli lainaajanumero. Jos kortti ei tullut mukaan, piti vain luetella oma numeronsa ja se kirjoitettiin pieneen lärpäkkeeseen joka kirjasta jäi autoon. Kirjastoautossa kirjoja, siis varsinkin hevoskirjoja ja vähän myöhemmin myös Neiti Etsiviä, oli kuitenkin hyvin rajallisesti. Osa kirjoista joutuikin uudelleen ja uudelleen luetuiksi. Siki olikin aina aivan erityistä juhlaa, kun pääsi käymään kuntapahasen (silloin n. 3200 asukasta) varsinaisessa kirjastossa. Hyllyt olivat täynnä lukemattomia kirjoja! 

Muistan myös, miten pistävän kateellinen olin, kun pääsin paljon isommalla paikkakunnalla asuneen serkkuni luona käymään kirjastossa. Muistan, että olimme vain lyhyellä yhden yön sukulaisvierailulla, mutta kun kirjastoon kerran päästiin, minun piti kahmia ainakin viisi kirjaa mukaan. Voi sitä luopumisen tuskaa illalla sängyssä: Vaikka miten yritti pysyä hereillä ja lukea, jossain vaiheessa silmät vain lupsahtivat kiinni ja piti hyväksyä se, että ainuttakaan niistä ihanista kirjoista ei ehtisi lukea kokonaan. 

Vähän samasta ihanuudesta "kärsin" myös myöhemmin kaupunkiin muuttaessani: Iso kirjasto, aina luettavaa! Tänä syksynä olen käynyt kirjastossa säännöllisesti noin kerran viikossa, koska kirjasto sattuu sopivasti maanantain reitille kotoa ranskantunnille. Kirjat tulee siis säännöllisesti palautettua, tosin uusia tarttuu kyllä vähän liikaakin mukaan huomioiden miten paljon omia lukemattomia kirjoja hyllyssä nyt odottaa. Jostain syystä kirjastossa tulee kuitenkin aina ajateltua, että "tuo ei varmaan enää ensi kerralla, ehkä ei enää koskaan, ole täällä" ja loppujen lopuksi raahustan sinne ranskantunnille vähän liian painava laukku olalla.

En löytänyt mistään tietoa koko vuoden lainoista, mutta tällä hetkellä lainoja on kotona 13. Pari niistä on tietokirjoja, pari matkailukirjoja ja loput romaaneja. Lokakuussa käyntejä on tähän mennessä yksi. 

Kirjastolaitosta arvostan suuresti ja mielestäni se on hauskinta, mitä verorahoilla saa. Huom, ei ehkä tärkeintä tai arvostetuinta, mutta ehdottomasti hauskinta :).




keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Ilkka Remes: Shokkiaalto

Huh, nyt se on huhkittu läpi. Uusin Remes siis. Varsinaista huhkimista ei kyllä onneksi tällä kertaa tarvittu, vaan sivut kääntyilivät suorastaan itsestään. Olen lukenut kaikki Remeksen aikuisille kirjoittamat romaanit ja pari nuortenkirjaa. Muutama edellinen kirja on tuntunut vanhan kierrättämiseltä, mutta tästä uusimmasta jäi yllättävän freesi olo, vaikka ydinvoima oli keskeisellä sijalla edellisen kirjan tapaan. 



Tarina hyppää näyttävästi käyntiin heti ensimmäiseltä sivulta. Tällä kertaa hypähdetään ajassa vähän eteenpäin, kun Olkiluoto 3 on valmistumassa. Huonosti johdettu projekti ja kahden euron tuntipalkan työläiset houkuttelevat peräänsä hämärillä motiiveilla toimivia omaan pussiin pelaajia. Lisäksi ympärillä pyörii aina yhtä suuri ja uhkaava Venäjä sekä vanhat agenttisotkut. Tähän sotkuun liittyy tietenkin myös Stasin hämäräperäiset toimet ja yksilöiden halu selvittää asioita salaisista kansioista. 

Olen samaa mieltä Helsingin Sanomien kritiikin kanssa monessa kohdassa: Kirja muistutti rakenteeltaan todella vahvasti 24 -televisiosarjaa Riku Tanner toimi kuin Jack Bauer. Ei haitannut ainakaan minua, kun 24 kuuluu niihin harvoihin must-see sarjoihin, jotka vaan on pakko nähdä. 

Remeksissä ja 24:ssä on mielestäni muutenkin paljon yhtäläisyyksiä: Juonia on monta, aluksi ei aina näe miten ne liittyvät yhteen, uhka on dramaattinen ja tulee ulkoa mutta mukana on aina soluttautujia ja päähenkilöiden henkilökohtaiset uhraukset ovat suuria. 



Vaikka Remeksen kirjoja tituleerataan kirjoiksi ihmisille, jotka eivät yleensä lue mitään, jaksoi tämä opus viihdyttää ja vähän pohdituttaakin. Kieli ei todellakaan ole korumaista tai kaunista, vaan suoraviivaista ja tehokasta. Lauseet töksähtelevät toistensa perään niin että korvat tekisi välillä mieli peittää, mutta silloin on vain käännettävä sivuja nopeammin. Vaikka miehen kirjoitustahti on tehtailumainen, ainakin minä elän siinä käsityksessä, että hän tekee kirjojen taustatyön huolella. Siksi maininnat Olkiluodon surkeaan projektinjohtoon ja koko laitoksen rakentamisen surkeaan laatuun, ja varsinkin niiden seurauksiin, mietityttävätkin. Vaikka Shokkiaallossa konkreettinen uhka onkin -tietysti- ulkoinen, saa kirja runsaitten vihjailujen perusteella taas miettimään, mistä se oikea uhka tulee. En usko että ulkoa, vaan liiasta itsevarmuudesta, hutiloinnista ja silmien sulkemisesta. 
Suosittelen Shokkiaaltoa kaikille Remes- ja 24 -faneille sekä niille, jotka haluavat tietää mitä suuri osa suomalaisista seuraavan vuoden aikana lukee.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

Snif. Olin kyllä osannut aikaisemmista arvioista ja jo ihan kirjan nimestä päätellä, että Ennen kuin kuolen ei ole mielialaa nostattava hupiteos. Päinvastoin. Kirjassa on kuvattu ("vähän turhankin") tarkasti, miltä tuntuu tietää kuolevansa 16 vuotiaana kun on elämänsä neljä viimeistä vuotta - näin 24 -vuotiaan perspektiivistä katsottuna koko elämänsä - sairastanut leukemiaa.


Tessa ymmärtää, että aikaa ei ole juuri jäljellä, hän ei voi elää "sitten kun" -maailmassa. Jotta elämässä ehtisi tehdä edes jotain, tai jotta voisi edes tuntea elävänsä, hän laatii listan asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuin kuolee. Listan kohtien toteuttaminen vaatii lain rajojen ja etenkin isän ymmärryksen uhmaamista ja ylittämistä. Tukena on kuitenkin enimmäkseen vuotta vanhempi ystävä Zoey. Myös Tessan sairauden varjossa kasvanut pikkuveli Cal on usein lahjottavissa auttamaan kepposissa.

Kirja saa tuntemaan uudestaan sen, millaista oli olla 16, millaista oli kun elämässä ei ollut vielä joutunut juuri tekemään päätöksiä ja toisaalta päätäntävaltaa ei vielä ollut itsellä. Kirja saa tuntemaan kiitollisuutta siitä mitä on saanut, ja toisaalta pelkoa ja surua. Jossain taustalla kummittelee ymmärrys siitä, että oma oleminenkaan ei ole ikuista eikä kenenkään pitäisi elää "sitten kun" maailmassa. Mikä on itselle tärkeää, niin. Kuinka sovittaa elämä, kun pitäisi elää kuin viimeistä päivää ja opiskella kuin elisi ikuisesti.

Kirja saatteli siis sen verran syvällisiin mietteisiin, että ennen illallisvieraiden saapumista taidan tarvita muutaman luvun hyllyyn hamstrattua Himoshoppaajaa tai uusinta Remestä. Remes tarttui mukaan eilen, kun Lappeenrannan "Muodin yössä" kaupat olivat ruhtinaallisesti auki 21 tai jopa 23 saakka, joten työssäkäyvillä ihmisilläkin oli tarpeeksi aikaa rynnätä tuhlaamaan rahojaan jopa ravintolaillan päätteeksi. Remekset meillä tulevat perinteisesti aina huolella luetuiksi, vaikka aina sen luettuani valitankin miten kirjat toistavat toisiaan. No, minun lisäkseni kirjalle on ihan perhepiirissä kolme muutakin varmaa lukijaa joten hukkaan ostos ei varmasti mene.

Haaste!

Alusyksy on ollut yllättävän täynnä kauniita kuulaita päiviä. 

Oletko mies vai nainen?
Sofian maailma

Kuvaile itseäsi
Nuoret vaimot

Kuinka voit?
Alicen seikkailut ihmemaassa


Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Hiljaiset puistot

Mihin haluaisit matkustaa?
Lontoo (!!!)

Kuvaile parasta ystävääsi.
Pieni ystävä

Mikä on lempivärisi?
Valkoinen naarasleijona

Millainen sää on nyt?
Säkenöivät päivät

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Auringon asema

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Kootut draamat I

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Labyrinths

Millainen parisuhteesi on?
Keskeneräisten tarujen kirja



Mitä pelkäät?
Sadan vuoden yksinäisyys

Päivän mietelause?
Elämä on laiffii 

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Älä käy yöhön yksin

Miten haluaisit kuolla?
Hard-boiled Wonderland and the End of the World

Mottosi?
Ota kiinni jos saat

Kirjahyllyä penkoessa huomasin, että se on vieläkin epäjärjestyksessä olohuoneen järjestyksenvaihdon jäljiltä. Mies siis innostui tekemään operaation yksin (sinänsä kiva), mutta kirjahyllyn tarkkaan mietitty genre- ja yksittäisten kirjojen järjestys meni sekaisin. Luulen nimittäin, että Jane Austenin kootut teokset ei haluaisi olla esimerkiksi Best New SF 22 -kirjan vieressä, vaan mieluummin kotiopettajattaren romaanin ja vaikka Tarun sormusten herrasta välissä. 

Järjestättekö te kirjahyllynne jollain erityisellä tavalla?