Elokuun luetut

Olen tykännyt muiden tekemistä kuukauden lukutilinpäätös -tyyppisistä postauksista niin paljon, että ajattelin aloittaa samanlaisen tavan itsekin. Esittelen vielä kerran lyhyesti mahdollisesti vähän hautuneempien kommenttien kera kirjat, jotka olen lukenut elokuussa.

Elokuu oli minulle harvinaisen aktiivinen lukukuukausi: Kokonaiset kahdeksan kirjaa, joista muutama sivumääräisesti tosi pitkiäkin (joo, yli 400 sivua on jo pitkä). Normaalista noin neljän kirjan kuukausimäärästä määrä kasvoi kahdeksaan ehkä töiden alkamisen ja näin arjen tasaantumisen takia, tai ehkä siksi, että kirjahyllyssäni on nyt tavallistakin enemmän luettavaa. Kaiken lisäksi onnistuin pääsemään kiinni Nälkäpeli -trilogiaan, joka sitten veikin mennessään. 

Elokuu oli kesäkuukausi, joten loogisesti kuvituksena voi vielä käyttää kesäkuvia...

Haruki Murakami: The Wind-up Bird Chronicle

Haruki Murakamin tiiliskivi oli ehdottomasti kuukauden vaikuttavin teos. Se oli kummallinen, mutta silti kiehtova. Tällä kertaa kummallisuus ei kuitenkaan tarkoittanut taivaalta satavia silakoita vaan jotain ihan muuta. The Wind-up Bird Chronicle ansaitsee paikan lukisin uudestaan -listalta, mutta Murakmiin vasta tutustuvia en suosittelisi aloittamaan tästä teoksesta. 

Jens Lapidus: Siisti kosto

Kuukauden pettymys. Ensimmäinen osa oli oikein hyvä, tämä sitten taas oikein ei. Tönkkö kieli häiritsi eivätkä tapahtumat vetäisseet ykkösosan tapaan mukaansa. Taisin jo sanoa, että jätän kolmososan suosiolla väliin, mutta nythän siitä vasta on tulossa käännös, joten ehkä toisaalta kuitenkin... 

Peter Hoeg: Lumen taju

Olen halunnut lukea pitkään -kirja. Vihdoin luettu. Todella hieno, lukisin myös tämän uudestaan. Sopisi paremmin talveen.

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Ensimmäinen syksyllä luettu syysuutuus! Hotakainen ei pettänyt kovia odotuksia Ihmisen osan jälkeen. Muutamia loistavia oivalluksia, tekisi taas mieli selata niitä kirjaan ujutettuja puheenpätkiä ja vilkuilla Rauno Repomies -monologeja. Innostuin Hotakaisesta niin paljon, että kirjahyllyn siivouksen yhteydessä kaivoin Juoksuhaudantien esiin. Kun se on näkyvissä, sillä on paremmat mahdollisuudet päästä luetuksi...

Suzanne Collins: Nälkäpeli 

Innostuin Nälkäpeli -trilogiasta kun hienovaraisia vihjeitä sen olemassaolosta alkoi tulvia suunnilleen kaikkialta. Kannatti lukea! Koen olevani seuraavan suuren nuorisoilmiön äärellä. Nälkäpelit olivat myös lukukokemuksina erittäin viihdyttäviä. Collinsille pisteet hyvästä juonen eteenpäin kuljettamisesta ja loogisista vaikkakin osittain yllättävistä käänteistä ja erityisen onnistuneesta lopusta.

 
Suzanne Collins: Nälkäpeli, Vihan liekit

Kts. Nälkäpeli

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Marjis sanoi kommenttiboksissa jotain, mikä minun olisi pitänyt käsittää jo paljon aikaisemmin: 

"...Sen suurin ongelma oli mun mielestä siinä, että siinä olisi pitänyt lukea esim. "novellikokoelma", sillä sitähän kirja rakenteltaan oli. Olisi ollut lukijan paljon helpompi pysyä kärryillä, eikä olisi tarvinut etsiä sitä juonirakennetta kirjasta, jossa sellaista ei ole."

No niinpä. Sitä, mitä ei ole, on kieltämättä vähän vaikeaa löytää vaikka kuinka etsisi.

Suosittelisin tätä kokeneemmille fantasian ystäville, ja itselleni jatko-osia vähän myöhemmin. 

Suzanne Collins: Nälkäpeli, Matkijanärhi

Kts. Nälkäpeli

Kirjat olivat taas keskenään aika erityyppisiä: Maagista realismia, dekkari, nuorisoscifiä, fantasiaa, yksi suomalainen uutuus ja yksi moderni klassikko. Harvinaisen paljon kaikenlaista siis!

 

Riippumatto ja nämä maisemat pitää unohtaa lukupaikkana hetkeksi :/

 

Kirsin kirjanurkassa on muuten käynnissä hyvän anonyymikommentin aloittama todella mielenkiintoinen keskustelu lukemiseen käytettävästä ajasta. Ainakin Opuscolo on ehtinyt jo jatkaa pohdintaa omassa blogissaan. 

Minäkin olen jo ottanut lyhyesti kantaa kommenttibokseissa, mutta siis: Neljä kirjaa kuussa ei ole kovin kova vauhti, kahdeksaan sitä aikaa pitää ehkä jo vähän etsiä. Minulta ei kuitenkaan mitään taikakeinoja lukemiseen tarvittavan ajan luomiseen löydä, koska kun ainoa varsinainen velvoite on käydä töissä samaan aikaan joka päivä noin 8 tuntia, niin tavallaan näen, että kaikki loppu aika on omissa käsissäni (mies voi toki olla tästä eri mieltä, mutta kuitenkin). Se, mitkä asiat ihminen näkee velvoitteeksi ja minkä verran luo itselleen omaa aikaa, riippuu mielestäni paitsi niitten velvoitteiden määrästä niin myös siitä, mitkä omat vaatimustasot eri asioiden suhteen ovat ja miten tehokkaasti aikaansa käyttää. Tottakai minullakin menee aikaa liikuntaan, siivoamiseen, sosialisointiin, ruuanlaittoon, työmatkoihin, mutta edelleen kyllä myös päämäärättömään nettisurffailuun ja jonkin verran television katseluun. 

Jos haluaa lukea paljon, yksi hyvä keino on herätä vähän aikaisemmin ja lukea aamulla - ainakin jos on aamuihminen. Siksi minäkin innostun kirjoittamaan aika usein blogipostauksia aamulla, aamuaika ei oikein ole keneltäkään tai miltään muulta pois, ainakin jos on ymmärtänyt käydä ajoissa nukkumaan :).

Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia, Vihan liekit ja Matkijanärhi

Kirjojen nimet: Vihan liekit ja Matkijanärhi

Kirjoittaja: Suzanne Collins

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2009/2010 ja 2010/2010(alkuteos/suomeksi)

Sivuja: 354 ja 362

Mistä minulle: Kirjastosta, varausjonon kautta 

 

 

Suzanne Collins onnistuu Nälkäpeli -kirjan aloittaman tarinan jatkamisessa loistavasti. Tapahtumat jatkuvat melko täsmällisesti siitä, mihin ne Näkäpelissä jäivät. Collins ei kuitenkaan vatkaa trilogian avausosan tapahtumia vaahdoksi asti, vaan viittaa niihin ja ottaa uuden, toisaalta ihan loogisen suunnan tarinalleen. 

 

Seuraavassa kappaleessa kevyitä juonipaljastuksia joten hyppää yli jos haluat säilyttää kaiken mahdollisen jännityksen kirjasarjan kanssa!  Joukossa myös viittauksia kirjaan yksi.

 

Kirjojen tapahtumat sijoittuvat edelleen Capitolin ja vyöhykkeiden alueille. Katniksen saamaa sympatiseerausta vyöhykkeillä ei kuitenkaan katsota Capitolissa hyvällä, ja henkinen lieka vyöhykkeiden ympärillä kiristyy: Jopa Katniksen kotivyöhykkeellä asiat, jotka pitkään olivat periaatteessa ei-kiellettyjä, muuttuvat taas tiukasti kielletyiksi. Vaikka Katniss perheineen voi Nälkäpelin voiton ansiosta tietenkin hyvin, on muiden kurjuutta ikävää kärsiä. Lisäksi Katniss saa vahvasti huomata, että hänen Nälkäpelin lopuksi tekemänsä temppu ei herättänyt pelkkää ihastusta etenkään presidentti Snowssa. Katniksen saamaa asemaa kapinan esikuvana aletaan kuitenkin hyödyntää taitavasti. Etenkin mielenkiintoista on maan alla asuvan vyöhykkeen kolmetoista kuvaus tiuikkoinen sääntöineen. Välillä voi todella miettiä, millä puolella aitaa onkaan parempi asua.

Juonipaljastukset loppuvat.

 

 

Collins käsittelee edelleen vaikeita aiheita, nyt vielä trilogian avausosaa selkeämmin. Ruoskat heiluvat, vyöhykkeitä ympäröivissä sähkölangoissa on sähköt ja ketään ei säälitä. Trilogian juoni on rakennettu mielestäni harvinaisen taitavasti. Tapahtumat eivät pysähdy missään vaiheessa liian pitkäksi aikaa ja kuten jo alussa sanottu, muutama juonenkäänne yllätti mukavasti. 

Kirjan tyyli ei kuitenkaan ole huikaisevan kaunista kieltä vaan kelvosti luettavaa. Nuortenkirjamaisuus paljastuu myös tietynlaisessas yksiulotteisuudessa vaikka käsiteltävät aiheet ovatkin vaikeita. Kirjat ovat kuitenkin loistavaa viihdettä ja ehdottomasti nuorille sopivia. Taannoisen Twilight -huuman aikana nuorten tyttöjen äitien käyttämät foorumit täyttyivät kyselyistä "Onko Twilight sopivaa luettavaa", joten jos tänne joku kirjojen sopivaa googlettava henkilö eksyy, vastaan heti, että kyllä sopii, sopii nuorille, vaikka ensimmäisessä kirjassa on suurta raakuutta, se tuskin kenenkään yöunia vie (tai : Vaikka oikeastaan, jossain vaiheessa on ihan hyvä käsittää että samanlaista kauheutta tapahtuu jossain päin maailmaa joka päivä). 

Kirjojen loppuminen ei jättänyt minkäänlaista tyhjiötä ja en jää huutaen odottamaan lisää. Katniksen ja hänen tässä vaiheessa elämänkumppanikseen päätyneen henkilön suhteesta ei maalata niin syvällistä kuvaa, että tarinoita siitä jäisi kaipaamaan. Silti, uskon että tästä(kin) kirjasarjasta tulee suuri ilmiö elokuvien ilmestyttyä, joten kiva kun tuli jo luettua.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Kirjan nimi: Viimeinen toivomus

Kirjoittaja: Andrzej Sapkowski

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 1993/2010 (alkuteos/suomeksi)

Sivuja: 333

Mistä minulle: Kirjastosta, varausjonon kautta

Kiinnostuin Viimeisestä toivomuksesta katsastaessani WSOY:n nettisivuja. Vuosi sitten julkaistu kirja on nyt palkittu 2011 Tähtivaeltaja -palkinnolla parhaana suomennettuna fantasiakirjana. Palkinto taisikin olla pieni vihje ongelman kehitttymiselle tämän kirjan kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. 

 

Takakannesta:

"Kirja, josta The Witcher -peli sai alkunsa.
Kirja, joka on tavoittanut yli 20 miljoonaa lukijaa.

Fantasiaa vaativaan makuun: älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa.

Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla.

Viimeinen toivomus on harmaiden alueiden ja hienovaraisten vihjeiden kirja, rohkean sanailun ja kuivan huumorin läpäisemä mutta melankolinen. Se on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ja ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä."

Kuten ehkä olette huomanneet, käytän takakansitekstiä bloggauksen apuna kun minulla on kirjasta muuten aika vähän sanottavaa. Ai ja miksi tällä kertaa? Minun lukuongelmani tiivistyi oikeastaan yhteen asiaan: En pysty kertomaan laajemmasta juonikaaresta juuri mitään, koska Viimeisessä toivomuksessa temmelsi Geraltin lisäksi väkeä kuin Puumalan Salessa juhannusaattona. Ja se on muuten paljon se. Ihmisiä, ei-ihmisiä, suoranaisia pahisolioita ja niin edelleen tuli ja meni, noituri teki mitä noiturin oli kulloinkin tehtävä ja jatkoi matkaa. 

Uskon, että Tähtivaeltaja -palkinto oikeasti kertoo kyseessä olevan korkaluokkaisen fantasiakirjan, joka kelpaa vaativammillekin lukijoille. Valitettavasti tämä tuntui tarkoittavan myös ei harjaantumattomille lukijoille. Joihin ehdottomasti itseni tässä genressä lasken. 

Se, että olisin vaativa lukija, tarkoittiaisi varmaan loogisesti, että olisi pitänyt lukea paljon fantasiaa (ja kunnon fantasiapuritanistina pitäisi varmaan inhota Twilightia), ja minä en kyllä suoraansanottuna ole. Tykkään kyllä kaikenlaisista kummallisuuksista, mutta fantasiakirjasarjat ovat yleensä niin pitkiä, että niiden aloittaminenkin on jäänyt yläasteiän jälkeen väliin. 

Ei lukeminen tietysti koskaan hukkaan mene, mutta luulen, että palaan Noiturin pariin vasta sitten, jos tai kun joskus olen kahlannut alan perusteoksia läpi ja olen vähän vaativampi lukija. Voi toki myös olla, että Viimeinen toivomus ei päässyt Nälkäpelin jatko-osien puristuksessa oikeuksiinsa, sillä luin Viimeisen toivomuksen vasta Nälkäpelin toisen osan jälkeen.

 

Viikonlopun kirjalliset leffavinkit

Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin anni.m kirjoitti juuri Vettä elefantille -elokuvasta. Koska tajusin itsekin katsoneeni eilen kirjaan pohjautuvan elokuvan, ja itse asiassa myös viime viikonloppuna, ajattelin kertoa näiden elokuvien uskollisuudesta kirjoille muutaman sanan.

Kuten 30-days -haasteessa kävi ilmi, mielestäni paras kirjasta elokuvaksi -sovitus oli Michael Cunninghamin Tunnit. 

Viime viikonlopun huvituksiin kuului Richard Mathesonin Olen legenda. Olen aiemmin blogannut kirjasta täällä. Vielä pari sanaa kirjasta: Se on julkaistu JO 1954 mitä ei kirjaa lukiessa missään tapauksessa uskoisi (tai ainakaan asiaan ei kiinnitä huomiota), se on erittäin taloudellinen sanankäytöltään (vain 163 sivua) ja aivan uskomattoman hyvä. Kirjan arvo on mielessäni vain kasvanut ja kasvanut sen lukemisen jälkeen. Tarina on suuri ja sujuva vaikka sivuja on vähän. Juoni on yksinkertaisuudessaan seuraava: Richard Neville on yksin maailmassa. Muut ovat kuolleet jonkinlaisen vampyyritaudin seurauksena, jonka takia heistä tulee vain pimeässä viihtyviä zombeja. Vaikka teos lasketaan kauhugenreen, suosittelen sitä kaikille, koska:

• Se on loistava kuvaus yksinäisyydestä 
• Se saa ajattelemaan 
• Sen on mielestäni tarinan kerronnan mestarinäyte. 

Taas, vain 163 sivua ja niin paljon asiaa... Joku varmaan jo arvasi, että arvostan taitoa kertoa paljon vähillä sivuilla. 

Vielä maksuton mainos: Suomenkielinen Olen legenda on edesmenneen Vaskikirjat -kustantamon julkaisema. Fan-Manga pyrkii kuitenkin jatkamaan Vaskikirjojen toimintaa, ja Olen legendan voi klikkailla itselleen ainakin täältä tai tietenkin noutaa kirjastosta. Missään Suomalaisen hyllyssä en nimittäin ko. teosta ole koskaan nähnyt.

Kuva www.kirjapuoti.fi, kirjan saa hankittua myös sieltä.

Okei, alkujohdannosta tuli vähän pitkä, mutta nyt siihen elokuvaan. Itse asiassa kirjasta on tehty jo kolme elokuvaversiota: The Last Man on Earth (1964), The Omega Man (1971) ja I Am Legend (2007). Minä katsoin näistä viimeisimmän version. Kauhuahan tämä siltä osin oli, että painajaisia tuli, mutta tällä kertaa pieni kärsimys ei haitannut, tämä oli nimittäin kirja- elokuvavertailun kannalta ehdottoman mielenkiintoista katsottavaa. 

Olen nimittäin ihan varma, että yhtä erilaista elokuvaa jostain kirjasta ei ole koskaan tehty. En missään tapauksessa halua tehdä juonipaljastuksia kummastakaan, mutta sanon silti, että elokuvan katsominen voi olla aika kiero kokemus, jos paitsi miljöö on muutettu aivan erilaiseksi, hirviöt on muutettu aivan erilaiseksi myös loppuratkaisu on muutettu täysin päinvastaiseksi :). 

Kuten anni.m:n postaukseenkin kommentoin, itselläni auttaa näissä elokuva-kirjapettymyksissä aika usein se, että aloittaa elokuvalla ja lukee vasta sitten kirjan. Nyt kuitenkin suosittelen ihan vaan lukemaan kirjan ja katsomaan elokuvan joskus jos huvittaa. 

Sitten vielä lyhyesti eiliseen elokuvakokemukseen, eli Kazuo Ishiguron kirjaan Ole luonani aina perustuvaan samannimiseen elokuvaan. 

Kuva Wikipedian kautta Amazonista

Luin Never Let Me Go:n helmikuussa 2010 eli ihan hyvän aikaa sitten. Luin kirjan aivan, kuten olin jostain suositellut sen luettavan: En yrittänyt yhtään selvittää, mitä kirjassa tapahtuu tai mihin se liittyy, en lukenut edes takakantta. Siksi en kerro edes juonesta mitään enempää. Suosittelen tätäkin kirjaa kaikille (tosin suosittelen edelleen Olen legendaa vielä vahvemmin) ja paljastan sen verran, että Ole luonani aina sopii myös herkkähermoisemmille. 

Myös elokuvaversio oli hyvä. Ei ihan yhtä hyvä kuin Tunnit -elokuvan sovitus, mutta silti, oikein hyvä.

Odotatteko te tällä hetkellä jostain kirjasta tulevaa elokuvasovitusta? Minulla lähiaikojen suurimmat odotukset kohdistuvat Norwegian Woodiin (elokuva jo ilmestynyt mutta ei vielä vuokraamoissa) sekä tietenkin vähän myöhemmin syksyllä ilmestyvään seuraavaan Twilight -filmatisointiin. Ja ensi vuonna pitäisi päästä ruudun ääreen katsomaan myös Nälkäpeliä...

Kirjasyksy on täällä!

Kirjasyksy voitiin mielestäni julkaista korkatuksi viikko sitten lauantaina, kun Helsingin Sanomat julkaisi - melko kattavan - listan syksyn kaunokirjallisista uutuuksista. Minä olen korjannut satoa viime viikon lopulla luetun Kari Hotakaisen Jumalan sanan verran. Myös jo aiemmin julkaistu Matt Haigin Radleyn perhe on jo luettu.

Nyt kuitenkin se jo aiemmin uhkaamani vähän tarkempi katsaus jos nyt ei syksyn aikana luettavista kirjoista, niin kirjoista, jotka haluaisin lukea syksyn aikana. Kertoohan sekin jotain, kai...

Esikoisteokset:

Esikoisista en osaa sanoa oikein mitään. Mielenkiintoisimpana kirjana nousi esiin Tapio Tuomaalan Luonnonmukaista, HS:n mukaan on  "Kuvaus maailmasta, jossa luontoarvot on nostettu ykköseksi." Kustantaja Nordbooks on minulle ennestään ihan tuntematon. Kuvauksesta tulee mieleen Will Fergusonin kirja Onni TM joka onnistui aikanaan hauskuuttamaan minua muutamien hyvien naurujen verran. Lietsoisin muuten tätä pikkukustantamoa heti vähän hanakampiin markkinointitoimiin: Kustantamon sivuilla on pitkä kirjailijaluettelo, mutta sieltä ei löydy Tuomaalan nimeä, saati sitten minkäänlaista kirjailijaesittelyä. Urkkimishaluista lukijaa tietysti kiinnostaisi...

Kotimainen kirjallisuus:
Kristina Carlson: William N. Päiväkirja. Kuvaus suomalaisesta tiedemiehestä 1890-luvun Pariisissa. Otava - Pariisi ja menneisyys. Kuulostaa hyvältä. 

Antti Eronen: Talvi. Perheen kokemukset ydinsodan jälkeen. Myllylahti. - Mennään nyt sitten Nälkäpelin ykkösosan jälkeisissä tunnelmissa, lisää tuhottua maailmaa... 

Anne Leinonen ja Miina Supinen: Rautasydän. Yksinhuoltajan arjen sekoittaa rautakauppaan ilmestyvä mies. Helsinki-kirjat. - Blogiarviot saivat kiinnostumaan. Sitäpaitsi Supinen on vähintään ihan jees. 

Inna Patrakova: Naapurit. Leppästen mökkinaapuriksi muuttaa uusrikas venäläinen perhe. Helsinki-kirjat. - Olen ihan varma että tätä lukiessa nauran monta, monta, monta kertaa, ja varmasti ihan vain siksi, että tunnistan liian monta kohtaa faktaksi vaikka olisivat kuinka keksityn kuuloisia. Varmasti lukuun.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Mehiläisten katoaminen merkitsee tuhoa. Teos - Sinisalo. Pakko lukea.

Jarkko Tontti: Sali. Yksi kuntosali yhdistää kolmea ihmistä. Helsinki-kirjat. - Olen lukenut tästä muistaakseni pidemmänkin esittelyn ja tämä kuulosti sen perusteella kiinnostavalta.

Kjell Westö: Halkeamia. Westön valikoituja tekstejä vuosilta 1986–2011. Otava Sprickor. Valda texter 1986–2011. Söderströms - Vähän kuten Sinisalo, mutta Westö. Pakko lukea.

Kotimaisen kirjallisuuden listaa lukiessa tuli muuten semmoinen huah, onpa sotajuttuja -olo. Traumat on käsiteltävä, mutta miten paljon näissä enää on mitään uutta? Pitäisi varmaan lukea niin tietäisin, mutta nyt jää tuon sota-aiheen takia aika monta kirjaa lukematta.

Käännöskirjallisuus:

Katie Arnoldi: Kehonpalvoja. Kehonrakentaja Aurora haluaa unelmavartalon. Helsinki-kirjat - Toinen kuntosalikirja listassa, mutta kiinnostaa.

Charles Baudelaire: Pahan kukat. Antti Nylénin suomennos vuoden 1861 laitoksesta. Sammakko - Olettekos ikina yrittäneet löytää tätä kirjaa? En ole kummoinen sijoittaja, mutta jos tästä tulee yhtä hankala saada kuin se on viime vuodet ollut, niin sanoisin, että kannattaa ostaa koko rahalla. Olen etsinyt tätä isälleni lahjaksi, mutta lähimmät kosketukset tähän ovat olleet yksi Mikkelin maakuntakirjaston risainen kaukolainattu versio ja Edinburghista ostettu pokkari jossa runot ovat ranskaksi ja englanniksi. Divareissa tämän perään kysellessä on vain katsottu säälivästi ja kerrottu että "vaikea saada, kovin vaikea saada, ne kyllä menee heti jos niitä tulee".

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita novelleja. Valikoima novelleja. Savukeidas - Bulgakov on tehnyt jonkinasteisen vaikutuksen kirjalla Saatana saapuu Moskovaan. Aika kovat odotukset tälle siis. 

Hal Duncan: Pako Helvetistä! Neljä syntistä päättää paeta Helvetistä. Like - Duncan! Ensin pitää kyllä lukea Ink. Mutta kuka muu kuin Duncan keksii kirjoittaa paosta Helvetistä? Ja kiitos jo etukäteen suomennoksesta, saatan ymmärtää tästä jotain enemmän kuin keväällä lukemastani Vellumista.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Avain - Tämä on nerokas. Siis ihan todella. Kirjailija on neurotieteilijä ja "Teos valittiin mm. The Guardianin, The Chicago Tribunen ja Barnes and Noble -kirjakaupan Vuoden kirjaksi 2009." Olen lukenut ensimmäisen novellin, ja siis tämä on loistokas. Outoa, mutta olen miettinyt ihan samankaltaisia juttuja itsekin. Todennäköisesti erittäin innostunut arvostelu siis tulossa piakkoin!

Neil Jordan: Ilmetty. Romaanihenkilö kohtaa sattumalta kaksoisolentonsa. Like - Tämä ihan vaan kuulostaa hauskalta. Ja Like on julkaissut paljon hyviä kirjoja. 


John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen. Tarina ystävyyden kauhistuttavasta voimasta. Gummerus. - Olen lukenut Lindqvistiltä Kuinka kuolleita käsitellään ja se kyllä vakuutti minut tämän kirjailijan osaamisesta. Ystävät hämärän jälkeen on joidenkin lähteiden mukaan vielä parempi, ja se olisi itse asiassa jo hyllyssä.

Dmitri Gluhovski: Metro 2034. Ihmiskunta elää metrotunneleissa ydinsodan jälkeen. Like - JES! En antanut Metro 2033:lle tarpeeksi arvoa heti sen luettuani, mutta se on säilynyt mielessä niin hyvin, että tämä itsenänen jatko-osa (vai miten se menikään) on ehdottomasti luettava.  

Risto Isomäki: Con rit. Ekotrillerissä myytti muuttuu todeksi. Tammi  - En ole lukenut yhtään Isomäen kirjaa, mutta luulen, että kannattaisi.


Ilkka Remes: Teräsleijona. Kansallisuuksien väliset jännitteet alkavat purkautua. WSOY - Koska Remes kuuluu lukea joka syksy. 

Hesarin listalta puuttui ainakin Gene Wolfen Uuden auringon kirja, joka (tai siis molemmat kaksi) minulla on jo hyllyssä, englanniksi. Ehkä nyt sitten saan loppusysäyksen lukea nämä, kirjojen vaikeus on vaan ennalta vähän pelottanut.


Näyttää vähän siltä, että tämän(kin) syksyn luku-urakka on aika mahdoton, mutta ei se mitään. Lohduttavaa, että kiinnostavien kirjojen putkahteleminen maailmaan ei näytä olevan loppumassa.


Lisäys hetkeä myöhemmin: En jaksanut kahlata tietokirja -osiota läpi, mutta huomasin tänään Helsingin Sanomissa arvion Tauno Tiusasen kirjasta Narutettu sukupolvi. Entisen opettajan teokseen pitää tietysti tutustua, vaikka faktaa onkin, niin vaikuttaa onneksi sentään kevyemmältä kuin ne tenttikirjoina olleet saman henkilön opukset...

Peter Høeg: Lumen taju

Kirjan nimi: Lumen taju

Kirjoittaja: Peter Høeg

Kustantaja: Tammi

Julkaistu:1992/1993 (alkuteos/suomeksi)

Sivuja: 487

Mistä minulle: Kirjastosta

 Luin Lumen tajun jo "pari kirjaa sitten" (eli ennen Jumalan sanaa ja Nälkäpeliä) mutta bloggaan siitä vasta nyt, koska en ole muodostanut mielipidettä tai oikeastaan en vain osaa ilmaista sitä tarpeeksi täsmällisesti. Positiivisella asenteella tässä kuitenkin ollaan liikkeellä :).

Lumen tajuun tartuin siksi, että ajattelin, että minun olisi pitänyt oikeastaan lukea se jo kauan sitten. Kaikkihan ovat. Sitä paitsi Lumen taju on älyttömän hieno nimi kirjalle.

Lumen taju on yhdistelmä lukukirjaa, dekkaria ja loppujen lopuksi vähän yllättäen myös scifiä. Päähenkilö on henkisesti melkein erakko 30+ nainen Smilla. Hän on kasvanut Grönlannissa. Se on jättänyt identiteettiin vahvan jäljen. 

Eräänä päivänä Smillan ystävä, 6-vuotias Esaja putoaa katolta. Mikään ei selitä tapahtumaa,  ja halu löytää selitys ajaa Smillaa henkilön luota toiselle ja lopulta omituiseen rahtilaivaan. 

Lumen tajua voisi lukea, vaikka siinä ei olisi juonta, niin hienoa kerronta on. Tapahtumat vain värittävät sitä. Harva romaanihenkilö on jäänyt mieleeni yhtä vahvasti kuin Smilla, jos tekisin taannoisen 30 day -haasteen uudelleen, nimeäisin parhaaksi romaaninaishenkilöksi nyt Smillan. 

Vähän omituinen kirja kuitenkin oli. Hyvä, oikein hyvä kirja, ja selvästi pidin siitä, mutta ehkä tämä vaatii vielä sulattelua ja uuden lukukerran. Sen se olisi ainakin ansainnut.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Kirjan nimi: Nälkäpeli

Kirjoittaja: Suzanne Collins

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2008

Sivuja: 335

Mistä minulle: Kirjastosta varausjonon kautta

Joskus joku kirja alkaa hyppiä nenän eteen niin monessa yhteydessä, että sen lukemista ei vain enää voi välttää. Näin kävi Nälkäpelille. 

Ensin pitkään seuraamani Buttermilk Bisquits -blogin kirjoittaja kertoi tässä postauksessa hullaantuneensa trilogian ensimmäisestä osasta. Sitten Kirjamielellä -blogin marjis jatkoi hehkutusta ja heinäkuisella Kalifornian automatkalla Harry Potterin kaltaisesta seuraavasta menestyjästä radiossa puhuttaessa Nälkäpeli (The Hunger Games) nousi taas esiin. Kirja on mukana myös Raijan, Liinan ja marjiksen koostamalla Spefin 101 helmeä -listalla. 

Vaikka ensimmäinen Nälkäpeli -kirja on kirjoitettu "jo" 2008, se on tainnut nousta nyt uudestaan kuuluisuuteen ensi vuonna ensi-iltansa saavan elokuvan ansiosta. Elokuvista ja kirjasarjasta povataan jo kovasti ainakin Twilightin veroista massahurmoksen aiheuttajaa, ja ainekset tähän ovatkin hyvin kasassa.

Nälkäpeli sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen: Teknologia on hyvin edistynyttä siltä osin kuin sitä on käytössä, mutta jonkinlainen maailmanloppumainen mullistus on koettu. Kirja vaikuttaa sijoittuvan nykyisen USA:n alueelle jota kutsutaan Panemiksi, muun maailman kohtaloon ei oteta kantaa. Ihmiset elävät vyöhykkeillä, jotka ovat tiukasti rikkaan pääkaupungin, Capitolin hallinnassa. Vyöhykkeitä oli alun perin 13, mutta Capitolille niskoitellut kolmastoista vyöhyke on jyrätty maan tasalle.

Vyöhykkeiden asukkailla ei käytännössä ole mahdollisuutta pitää yhteyttä muiden vyöhykkeiden asukkaisiin. Melkein kaikki elävät säännöstellyssä kurjuudessa. Vyöhykkeiden tehtävät ovat selkeästi erilaistuneet: Yhdessä tuotetaan hiiltä, toisessa ruokaa, kolmannessa lääkkeitä ja niin edelleen. 

Muistutuksena ylivoimastaan Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, johon kahden nuoren kustakin vyöhykkeestä on osallistuttava. Osallistujat arvotaan elonkorjuujuhlaksi nimetyn tapahtuman yhteydessä. Kilpailu televisioidaan Big Brothermaiseen tapaan kaikille vyöhykkeille.

Vyöhykkeeltä 12 tyttöosallistujaksi päätyy köyhissä oloissa kasvanut Katniss. Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset: Vyöhykkeiden edustajat, tribuutit, suljetaan rajatulle luonnonalueelle, heille annetaan mukaan joitain tarvikkeita, ja heidän on taisteltava niin pitkään kunnes vain yksi osallistuja on hengissä. 

En paljasta tapahtumista enempää jotta lukemisen ilo säilyisi muillakin. Juoni on erittäin vetävä eikä kirjassa ole muutenkaan moittimista: Vaikka kirjaa markkinoidaan nuortenkirjana, siinä ei ole Twilight -suomennosten kaltaista lässytystä eikä lukijoita yritetä valistaa eikä asioita alleviivata. Asetelma on mielenkiintoinen ja Collins on tehnyt hyvää työtä mielenkiintoiset ja uskottavat olosuhteet tapahtumien taustaksi rakentaessaan.

Trilogian toinen osa odottaa jo kirjaston varaushyllyssä, ja se pitää mennä noutamaan heti maanantaina. 

EDIT 27.3.2012: Kommentit vasta ilmestyneestä Nälkäpeli -elokuvasta uudessa postauksessa.