Santeri Niittyaro: Aallon etsijän päiväkirja

Kuva Like.fi

Kirjan nimi: Aallon etsijän päiväkirja
Kirjoittaja: Santeri Niittyaro
Kustantaja: LIKE
Julkaistu: 2012
Sivuja: 254
Mistä minulle: Kirjastosta 

Aallon etsijän päiväkirjasta oli helppo kiinnostua - kun siitä vaan kuuli. Ennakkomarkkinointina minun suuntaani toimi hienosti Helsingin Sanomien Ihmiset -sivulla 19.2 julkaistu juttu kirjoittajasta, Santeri Niittyarosta.

Aallon etsijän päiväkirjassa jo hetken työelämässäkin ollut Niittyaro kertoo, kuinka hän rakastuu surffaukseen (= lainelautailuun), kuinka se vie häntä ympäri maailmaa ja miksi hän uhraa sen takia arkisen elämän aina muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi kerrallaan.  Niittyaro tekee välillä töitä Norjassa rakennustyömailla ja surffaa illat, toisinaan Portugalissa kaikki päivät. Asuinpaikaksi riittää pakettiauto, ja aaltojen koko ja muoto on jokapäiväisessä elämässä paljon oleellisempi asia kuin pörssikurssien suunta.

Kerron tähän alkuun heti jotain, joka mielestäni voisi olla suuri salaisuus, jos sitä ei HS:n jutussa olisi suoraan mainittu: Niittyaron viimeinen surffimatka päättyy traagisesti. Hänen päänsä kopsahtaa atolliriuttaan ja sanoo poks. Myöhemmin selviää, että poksaus on aiheuttanut aivovamman, jonka takia jaksaminen ja keskittymiskyky huononevat niin, että elämä muuttuu aivan toisenlaiseksi kuin se ennen oli.

No, ei mennä vielä kirjan loppuun.

Vaikka kirja kertoo paljon surffauksesta (hyvä), se voisi kertoa saman kaltaisen tarinan niin, että pääosassa olisi jokin muu kiinnostuksen kohde. Oikeasti Niittyaro kertoo todella elävästi nuoren ihmisen halusta paeta tylsää arkielämää, tai oikeastaan siitä, kun ymmärtää löytäneensä ainakin hetkeksi vaihtoehdon tasaiselle, vielä ehkä jopa vähän tylsälle elämälle jota ehtii viettämään sitten joskus. Kaikki on kuitenkin jatkuvasti pienestä kiinni: Jos eräs naishenkilö olisi ollut yhtenä kesänä kiinnostuneempi, paluu Norjaan olisi varmaan unohtunut ja tarina jäänyt elämättä.

Kirjan alkuosassa Niittyaro kertoo matka- ja surffimuistoistaan vähän mutu-tuntumalla, sittemmin hän on pitänyt päiväkirjaa, jonka muistiinpanoista tarinat muuttuvat tarkemmiksi. Molemmat tavat kertoa toimivat kirjassa hyvin.

Ensin matkustetaan Norjan ja Portugalin väliä poiketen Suomessakin, sitten muutetaan Tyynelle valtamerelle.

Surffisanasto (joka tosin on selitetty kirjan lopussa) voi tuntua lajille vieraista ylivuotavaiselta, mutta uskon, että kuka tahansa voi silti nauttia kirjasta. Kuten jo aiemmin mainitsin, se ei ole vain tarina surffaamisesta, vaan jostain ihan muusta. Nuoren ihmisen, ehkä ennen kaikkea nuoren miehen, halusta etsiä itseään ja nauttia yksittäisistä hetkistä jatkuvan puurtamisen sijaan.

Minä pidi kirjassa ennen kaikkea surffaamisesta. Se, että tiesin kirjan loppuvan harrastuksen aiheuttamaan aivovammaan, toi siihen kauttaaltaan tietynlaisen haikean sävyn.

Niittyaro on osannut nivoa kokemuksensa hienosti yhtenäiseksi tarinaksi. Kirja ei käsittele vain tekemistä, vaan myös ajatuksia. Kirjan Tyynellä valtamerellä, pienellä saarella lähetyskoulussa vietetty osa oli todella mielenkiintoinen muistakin näkökulmista kuin kertomuksena surffauksesta tai pakomatkana arjesta. Yhteisön säännöt ovat tiukat - esimerkiksi sapattina ei surffata - ja kaikkien niiden noudattaminen ei tunnu aivan välttämättömältä.

Niittyaro kertoo lyhyesti myös elämästään aivovamman saamisen jälkeen: Helppoa se ei ole, mutta onneksi ei aivan lohdutontakaan. Sympaattiselle kirjoittajalle voi toivoa vain kaikkea hyvää. Minä valitsen tulevaisuudessakin spottini hiekkapohjaisina.