Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan nimi: Alkulukujen yksinäisyys (La Solitudine dei Numeri Pirmi)
Kirjoittaja: Paolo Giordano
Julkaistu: 2008/2010
Sivuja: 298   
Kustantaja: WSOY  
Suomentaja: Helinä Kangas
Mistä minulle: Erään Berliininsuomalaisen kotimyynnistä

Aika täydellinen kuppi kahvia ja aika täydellinen kirja. Kahvista voit lukea lisää fitterforlife -blogista.

Viimein! Luin yhden kirjan, joka on ollut niin henkilökohtaisilla kuin kansainvälisillä TBD (To Be Read) listoilla suunnilleen ilmestymisestään alkaen. Miksi? No, jo kirjan nimikin on aivan tavattoman hieno, ja sopii muuten erinomaisesti kirjailijaan, joka on fyysikko, ja ainakin suomenkielisen kirjan julkaisun aikoihin kirjoittanut väitöskirjaa hiukkasfysiikasta. 

Kirja itsessään oli oikeastaan aivan erilainen kuin odotin. En tiedä, mitä odotin, enkä tiedä, miten taas kerran oikeastaan olin onnistunut nappaamaan jonkun kirjan TBD-listalleni pelkän jonkinlaisen tuntemuksen, en niinkään minkäänlaisen sisällöllisen faktan perusteella. Älkääkä nyt todellakaan käsittäkö vääriin: En tarkoita, että kirjaa ei olisi kannattanut lukea. Kaikkea muuta

Minulla vain ei ollut aavistustakaan, että se kertoo, no, yksinäisyydestä. Vielä aika karmealla tavalla, henkilöiden fyysistä heikkoutta alleviivaten. Alice kertoo kirjan alussa, kuinka paljon inhoaa hiihtoleirejä joille isä hänet pakottaa. Jo tässä vaiheessa kirjan kerronnan taitavuus paljastuu: Itsensä voi tuntea Alicena. 


Alice kärsii, no, monesta. Hän on henkisesti hajalla, yrittää korjata tai jonkinlaisena reaktiona hajottaa itseään fyysisesti ja vaikuttaa siltä, ettei hän korjaudu koskaan.

Toinen päähenkilö on Mattia. Hänen vammainen kaksoissisarensa on kadonnut. 


Molemmat ovat henkisesti hyvin, noh, erilaisia kuin kaikki muut. He yrittävät turvautua toisiinsa, mutta vaikka heidän ongelmansa ovat jollain tavalla perimmiltään samoja, heidän suhtautumisensa ja reaktionsa niihin on niin erilainen, että he eivät voi auttaa toisiaan. 


Kirja on todella uniikki yhdistelmä jollain tavalla kevyttä, vähän jopa etäistä, sellaista utuista, kerrontaa leijuen todella, todella raskaiden aiheiden yllä.

Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, joka tapauksessa tämän aamupäivän aikana. Se on todella hämmentävä, ja vaikka oloni ei sen lukemisen jälkeen ole pysähtynyt tai sekava, voisin lukea sen vaikka heti uudestaan, rivi riviltä ja sana sanalta. Ehkä sitten osaisin kuvata sitä myös vähän lyhyemmillä lauseilla... Vaikka kirjan tarina on todella kantava ja mielenkiintoinen, päällimmäiseksi tästä jäi ehdottomasti upea kerronta. 


Vau.