Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Kuva Siltala Publishing

Toinen mainio faktaproosa putkeen! Blogeissakin paljon käsitelty Amu Chuan tiikeriäidin taistelulaulu vetäisi mukaansa kuin pohjoismaalainen dekkari, sen halusi ahmia loppuun. 

Ensimmiset muistoni kirjasta liittyvät Helsingin Sanomien isoon, Amu Chuaan keskittyvään juttuun. Kaikki kirjan hurjimmat jutut aina tuntikausien pakollisesta - korostaisin vielä, pakollisesta - soittoharjoittelusta aina takaisin sysättyihin äitienpäiväkortteihin oli tietenkin otettu mukaan. 

Lyhyesti heille, joille kirja on ennestään täysin vieras: Amy Chua on siirtolaiskiinalaisten lapsi, joka ei lapsena käytännössä saanut tehdä mitään oman mielensä mukaan. Kiinalaisessa kulttuurissa menestyminen ja siihen johtava raaka työt ovat mielettömässä arvossa. Epäonnistuminen käytännössä missä tahansa mihin on ryhtynyt on täysin käsittämätöntä ja mahdotonta, minkä takia aktiviteetit, joihin panostaa, kannattaa jo alun perin valita tarkkaan. 

"Kiinalainen kasvatusmalli" tuntuu kuitenkin tuottavan ympäri maailmaa uskomattomia soitinvirtuooseja, mahtavia tiedemiehiä ja lahjakkaita asianajajia ja ekonomisteja. Selityksenä on tietenkin läpi lapsuuden ja nuoruuden kehitetyt istumalihakset ja sinnikkyys. Ja lukemattomat harjoitustunnit. 

Lasten kasvattaminen kiinalaiseen malliin ei kuitenkaan ole helppoa alkuperäisen kulttuurin kehdon ulkopuolella - ja juuri tästä Chua kertoo. Miten sovittaa yhteen perhe, jossa on kaksi työssäkäyvää vanhempaa, lapset, jotka käyvät koulua josta saavat tuoda pelkkiä kymppejä kotiin ja joiden on harjoiteltava soittamista jopa viisi tuntia tavallisena arkipäivänä? Entä millaista on perheen elämä, kun kaikki vapaa-aika tunnutaan uhraavan lasten musiikkiharjoituksille, olipa opettaja sitten tunnin, puolentoista tai sillä kertaa vaikka kahdeksan tunnin päässä?

Kirjan mielenkiintoisinta antia on kuitenkin se, mitä tapahtuu, kun länsimaisessa ympäristössä kasvava lapsi ei hyväksykään kiinalaista mallia. Mitä tapahtuu, kun lapsi tekee lakon? Missä vaiheessa sitkeimmänkin kasvattajan on pakko luovuttaa? Miten lapsesta voi tulla ainakin hetkeksi kaikkea sitä mitä on yrittänyt välttää, vaikka on niin kovasti yrittänyt työntää tätä aivan toiseen suuntaan?

Erittäin, erittäin mielenkiintoinen kirja. Ei todellakaan mikään lastenkasvatusopas, mutta loppujen lopuksi Tiikeriäidin taistelulaulussa ei minusta ole kyse ensisijaisesti lastenkasvastuksesta, vaan ajatusmaailmasta. Tavasta tehdä asioita, asettaa tavoitteita ja puskea kunnes niihin pääsee. Koko malli on helppo kyseenalaistaa, samoin kuin asetetut tavoitteet - mitä hyötyä yksilölle loppujen lopuksi on siitä, että hän saa soittaa pianoa/viulua jonkun kuuluisan konserttisalin näyttämöllä, varsinkin jos tämä ei edes tähtää ammattimuusikoksi... Loppujen lopuksi onnistuminen voi kuitenkin rakentaa itseluottamusta ja tuottaa iloa, varsinkin jos matka onnistumiseen on rankka ja pitkä.

Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. 543 päivän reppumatka

Kuva Tammi

Kirjan nimi: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois, 543 päivän reppumatka
Kirjoittaja: Merja Mähkä
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 2012
Sivuja: 254
Mistä minulle: Kirjastosta

Bongasin kirjan Kodin Kuvalehden kirjasivulta äitini vinkistä. Mainiota, ajattelin jo lyhyen selostuksen kirjasta nähtyäni, sillä matkakertomuksia en ole juurikaan lukenut, ja jostain syystä en muista kirjasta koskaan aiemmin kuulleeni. 

Merja Mähkä on kolmekymppinen toimittaja, joka päättää toteuttaa sisällään kyteneen pitkäaikaisen haaveen: Matkustaa maailman ympäri. Ei enää ikäviä töitä, ei arkipäivän oravanpyörää, hyvästi loska ja pimeys, tervetuloa ikuinen kesä! Matkallaan Mähkä bloggaa ja tekee ilmeisesti samalla aika hyvät muistiinpanot kirjaansa varten.

Mähkä todella ottaa lukijansa mukaan rinkkareissunsa parhaille paloille. Niin Laos, Burma kuin Afrikan savannitkin ovat aavistuksen tutumpia kuin ennen. Nyt tiedän, että matkaoppaasta kannattaa ennen Etelä-Amerikkaan suuntaamista lukea myös tyypillisistä huijauksista kertovat sivut mutta venematka Etelä-Amerikasta Keski-Amerikkaan ei oikein houkuttele. 


Kirjan parasta antia ovat Mähkän kuvaus kymmenen päivän meditaatioretriitistä Kaukoidässä, pohdinnat La Pazin vankilaturismista ja Afrikkaan sijouttuva kuvaus - ja kovin paljon niiden välillä. Silti kirjassa on myös vähemmän nautittavia osia: Kirjan alkupuolella muun muassa Burman vierailuun liittyvä kaksinaismoralismi ("no ei pitäis mennä kun rahat menee sotilasjuntalle, mutta voinhan sentään mennä katsomaan nähtävyyttä yöllä ja olla maksamatta siitä erikseen vielä juntalle menevää pääsymaksua niin eihän se ole niin paha") ärsyttää, mutta toisaalta, enpä olisi tiennyt noistakaan asioista Delislen sarjakuvakirjaa enempää ilman Mähkän raporttia. 


 Mähkä on ottanut kirjassaan kauttaaltaan hyvin henkilökohtaisen linjan. Hän kertoo niin pienen valoilmiön myötävaikutuksesta lähtöpäätökseen kuin kaukosuhteen kariutumisen aiheuttamasta tuskasta. Ajoittain minulla olo lukijana oli vähän semmoinen lievän myötähäpeän sävyttämä "ei nyt olisi tätäkin tarvinnut ihan näin tarkasti ruotia", mutta loppujen lopuksi myös ne tunteenpurkaukset istuivat kirjaan hyvin. Ja kirjan hyvät hetket korvaavat ehdottomasti sen huonommat. Helpottavinta on huomata, kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta nainen vaikuttaa matkansa jälkeen, vaikka vain hetkeä aikaisemmin koki kodittomana vaeltelun päättymisen olevan suunnilleen maailmanloppu. 


Mähkän toimittajuus näkyy kirjassa: Vaikka se on periaatteessa kronologisesti etenevä kertomus, siihen on silti maltettu poimia vain parhaat palat yli vuoden mittaiselta matkalta. Kieli on hyvää, ja tarina kulkee eteenpäin ihan samaa tahtia kuin matkakin. 


Suosittelen kirjaa matkakuumeisille ja etenkin heille, jotka aikovat matkustaa maailman ympäri ajan kanssa "sitten joskus". Uskon, että kirjasta voi nauttia myös, vaikka haluaisi kokea kaukaisista maista vain pieniä paloja kotisohvallaan.

Tuomas Kyrö: Miniä

Meillä juhlistettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa (melkein) oikeaoppisesti kirjan ja ruusun päivää. Päivä oli kirjan ja tulilatvan päivä. En varsinaisesti ostanut lahjoittamaani kirjaa, vaan se tuli varastoon hamstratun A Dance with Dragonin mukana. Ostin kirjan ihan vaan Kyrön Miniän takia, joten siin mielessä sangen onnistunut markkinointitempaus...

Mielensäpahoittajasta pidettiin tässä taloudessa paljon, joten Miniä oli ihan oikeasti lahjaksi tarkoitettu.

Kirjan nimi: Miniä
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Kustantaja: Kirjakauppaliitto
Julkaistu: 2012
Sivuja: 122
Mistä minulle: Selitys alussa

Miniä on mainio välipalakirja ja loistavaa viihdettä kaikille Mielensäpahoittaja -faneille. Kirjassa Mielensäpahoittaja, ikänsä suunnilleen keskellä metsää elänyt, korkealla työmoraalilla ja sota-ajan nuukuudella varustettu mies, joutuu miniänsä hoiviin. 

Miniä on tietenkin aivan toista maata ja aikakautta. Koomisilta tapahtumilta ei vältytä.

Kirja suorastaan kaahaa eteenpäin, mutta annan siitä Kyrölle vain kiitosta: Kevyestä kirjasta olisi muuten voinut tulla venytetyn oloinen, mutta nyt sen luki ahmien. Henkilöhahmot olivat hauskoja ja sopivan suoraviivaisia. 

Päähenkilö ja kertoja, miniä, on korkeasti koulutettu, vaativaa työtä tekevä nainen. Hän on vanhanaikainen perheen pää, Mielensäpahoittajan poika keskittyy miniän onneksi keskimääräistä enemmän lapsiin. Miniä ei ole enää sitä sukupolvea, jonka mielestä kynttilää olisi piiloteltava vakan alla tai hankkimastaan maallisesta hyvästä ei saisi nauttia - ihan uskottavaa aikuisen kaupunkilaisnaisen kuvausta. Lahjaksi saatu Mokkamaster on turha, jos kotona on jo täysautomaattinen kahvikone. 

Miniän ensimmäisellä vierailulla anoppinsa ja appiukkonsa kotiin avataan hauskasti sitä maailmaa, josta Mielensäpahoittajassa puhutaan.

Miniä on paitsi hilpeä, myös syventää Mielensäpahoittajan tarinaa ja antaa mielenkiintoisen, ulkopuolisen kuvan Mielensäpahoittajan kertojanääneen. 

Joissain muissa blogeissa mainittu tarinan viimeistelemättömyys ei häirinnyt minua. En taunnut mitään Jokken listaamista virheistä, mutta kommenteissa mainitun uuniruuan epämääräiset liikkeet uunista ja uuniin kyllä huomasin - tosin ehkä vain siksi, että olin niistä jo etukäteen lukenut.

Joka tapauksessa, viihdyttävä kirja!

Ilokseni sain Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike -äänikirjan itselleni kirjastosta. Jatkan Kyrön luomien hahmojen seikkailuja mielenkiinnolla :).

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuva Gummerus

Kirjan nimi: Kansalliskirja 
Kirjoittaja: Turkka Hautala

Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 2012
Sivuja: 112
Mistä minulle: Kirjastosta

Hautalan Kansalliskirja kiinnosti jo Gummeruksen uutuusluettelon ansiosta (täytyy heti sanoa, että Gummerusen pari kertaa vuodessa kotipostilaatikosta tupsahtava kaunis, värikäs uutuusluettelo tai oikeastaan -kirjanen on herättänyt lukuhalut monta kertaa). Olen halunnut tutustua Hautalaan jo pidempään, ja itse asiassa lukemattomien kirjojen pinossa, piilotettuna eteiseen valtaisaan pinoon naulakon alle (eivät mahtuneet hyllyyn), on Salo. Ajattelin Kansalliskirjan olevan tiiviin sivumääränsä ja pienten tarinoiden ansiosta nopeampi tutustumisluettava kuin melko paksu romaani. 


Ennakko-odotukseni Kansalliskirjan suhteen olivat osittan vääriä: Jostain syystä kuvittelin sen olevan alusta loppuun Mielensäpahoittajan kaltaista tykitystä, tosin nuoremman kertojan kautta. Kansalliskirjalle ei kuitenkaan voi nimetä yhtä ainutta kertojaa, vaan lukija saa välillä tarinan ulkopuolisen tarkkailijan, välillä kokijan itsensä havainnoimana. 


Tarinoita kirjassa on runsaasti ja ne ovat enimmäkseen hyvin, hyvin lyhyitä. Siinä on tietenkin puolensa, mutta toisaalta osan tarinoista juoni olisi voinut kantaa vähän pidemmällkein. Toisaalta taas rehellisesti sanottuna en tajunnut ihan kaikkien juttujen jujua. 


Kansalliskirja on hauska, mutta ei samalla tavalla ääneen naurattava kuin Mielensäpahoittaja. 


Keksin jopa lopulta syynkin siihen, miksi Kansalliskirja jää minulle aavistuksen vieraaksi: Se sijoittuu liian länteen! Paikan nimet ovat vieraita, kieli on etäistä (eihän nyt kukaan noin puhu, paitsi, no, ehkä siellä lännessä...). Toisaalta, kertoo Kansalliskirja paljon myös siitä todellisuudesta, joka varmasti on minuakin ihan lähellä, mutta jota tavallisessa arkielämässä ei niin vaan huomioi. Ei ole ollut syytä, sama kansa, eri elämät. Tämä kirjan antama oivallus oli hyvä herätys.


Kirjan parhaat tarinat olivat Riipisen lista ja tarinan pidemmälle vievä Riipisen toinen lista. Tarinat ovat kirjan lopussa, joten aikaisemmatkin jutut hotkaisee kyllä ihan mielellään odotellessaan. 


Kirjaa on luettu ja kommentoitu hyvin, hyvin monissa blogeissa.

Uudenlainen kirjaesittely: Lastenkirja Häät Marsipaanimaassa

Blogipostaus ilman kunnollista postausta... Näin tällä kertaa. Tarjoan vain linkin (ihan itse) laatimaani esitykseen. Klikatkaa rohkeasti, lupaan, että ei pure!

http://prezi.com/w_fv2zfosocs/haat-marsipaanimaassa/

En ole vakiinnuttamassa Prezi -esityksiä uudeksi postaustavakseni, mutta törmäsin mielenkiintoiseen työkaluun töissä ja ajattelin ottaa sen haltuun näin vapaa-ajalla. Nauttikaa :).

Kustannusalan tulevaisuus ja omakustanteiden kuningatar Amanda Hocking: Switched ja Torn

Tässä postauksessa on paljon asiaa: Kirjaergonomiaa, kommentit kirjoista, pohdintaa e-kirjojen antamista mahdollisuuksista omakustanteille ja koko kustannusalan tulevaisuudesta. Ja ei, en tietenkään halua jakaa tätä useampaan postaukseen :). 

 

Kirjojen nimet:  Switched ja Torn

Kirjoittaja: Amanda Hocking

Kustantaja: TOR

Julkaistu: molemmat 2010/2012 (e-kirja/TOR) ja
Sivuja: 293 (+ekstranovelli + seuraavan kirjan alku + kirjailijan haastattelu) ja 295 (+ekstranovelli + seuraavan kirjan alku)
Mistä minulle: Heräteostoksia riikalaisessa kirjakaupssa

Mainitsin pikaisesti taannoisen matkaltapaluu -postauksen yhteydessä ostaneeni oikeastaan ihan vaan nättien kansien ja The Multimillion Copy International Bestseller -läiskien takia kaksi kirjaa. 

Kirjaergonomiaa

Ihan ensin pari sanaa näiden pokkareiden ulkoasusta: Voi kun ne ovatkin luonnossa kauniita! Kirjan ja kirjailijan nimi on kohokuvioitu, perhoset ja lehdet ovat kiiltäviä ja kansi muuten ihan vähän nahkea. Kiiltävien yksityiskohtien ja matan kannen ansiosta kansi näyttää luonnossa yllättävän kolmiulotteiselta. Nahkeaa kantta on helppo pitää kädessä vai lukemiseen uppoutuisi pidemmäksikin aikaa. Kirjaergonomiaa parhaimmillaan!

Kevyet pokkarit oli helppo pakata mukaan. Teksti oli sopivasti sommiteltua ja paperi kivasti vähän huokoisen tai haperon oloista. Minä pidän. Vaikka kovakantisia kirjoja yleensä arvostetaan enemmän, ja näyttäväthän ne tietysti paremmilta hyllyssä, luen kyllä mieluummin pokkareita. Kädet eivät rasitu ja lukuasentonsa voi valita vapaammin kuin kovakantista järkälettä kannatellessa. 

Toisaalta esimerkiksi pehmeäkantinen Tuulen Viemää -on ihan överi: Se on ollut minulla vuosikausia hyllyssä, mutta ilmeisesti olkapäitä ei ole vielä treenattu tarpeeksi, kun kirja vaikuttaa edelleen ihan mahdottomalta kannatella pidempiä aikoja. Ehkä pitää siirtyä lukemaan ruoka- tai työpöydän ääreen... 

Kirjakaupan kassi, pointsit suunnittelijalle!

Swithed ja Torn - hienostuneet peikot ovat täällä!

Switced aloittaa Amanda Hockingin Trylle -trilogian. Päähenkilö, 17-vuotias Wendy Everton, on jo pitkään aavistanut olevansa vähän erilainen. Hänen kuusivuotissyntymäpäivänsä huipentuivat siihen, että äiti tökkäsi veitsen tyttärensä kylkeen, kiljui tämän olevan hirviö ja väitti että Wendy ei edes olisi hänen lapsensa . Siitä lähtien äiti on elänyt suljetussa laitoksessa. 

Wendyn elämä ei ole sujunut kamalan hyvin hirveän tapahtuman jälkeenkään, mutta onneksi täti ja veli ovat huolehtivaisia. Wendy on tosian vähän huolissaan kummallisesta kyvystään vaikuttaa ihmisten päätöksiin pelkällä tahdonvoimalla. Taidosta on kuitenkin usein hyötyä, joten Wendy ei viitsi pitää siitä turhan kovaa meteliä. 

Eräänä iltana Wendyn liikkeitä hartaasti seurannut tarkkailija käy hakemassa hänet paikkaan, jonka olemassaolosta ihmisillä ei ole tietoakaan. Paitsi, että Wendy ymmärtää äitinsä olleen ainakin osittain oikeassa, hän ei olekaan vain yksi monista peikkolaisista (tryll), vaan yhteisön vastuullisempi jäsen. 

Torn jatkaa tapahtumia täsmällisesti siitä, mihin Switched jäi. 

Kaikenlaiset "olinkin ihan muuta kuin vain tavallinen ihminen" -tarinat ovat olleet muutaman viime vuoden todella pinnalla angloamerikkalaisessa nuorten aikuisten kirjallisuudessa. Ainakin minun tietoisuuteni ne ovat paukahtaneet vasta Twilight -huuman jälkeen, liekö kyseisen saagan läpimurto sitten syy vai seuraus. 

Switchediin oli sarjojen avausosien tapaan tungettu paljon kaikenlaista pohjustamista, mutta silti se tuntui paikoin vähän hidastempoiselta. Koska olin kuitenkin ostanut jo Tornin samalla kortinvingahduksella, luin seuraavankin osan ilman mutinoita melko pian ensimmäisen perään. Onneksi luin, koska tarina, tai oma keskittymiskykyni, parani ja muuttui mielenkiintoisemmaksi. 

Kun näin pitkälle on päästy, pitää viimeinenkin osa, vasta TOR:n kustantamana paperilla ilmestynyt Ascend vielä lukea. Jos tähdittäisin kirjoja, niin nämä olisivat sitä ihan kivaa kolmen tähden sarjaa. 

Miljoonia myytyjä e-kirjoja: Mikä on kustannusalan rooli tulevaisuudessa?

 Aloittaessani Switchedin lukemista en vielä tiennyt sen taustoista mitään. Ennen sivua 100 törmäsin kyllä pariin kummalliseen juttuun, ja ajattelin mielessäni, että kustannustoimittaja olisi voinut tehdä vähän tarkempaakin työtä.

En siis varsinaisesti yllättynyt, kun etäisesti tuttua kirjailijan nimeä googlettaessani huomasin Wikipedian kertovan Hockingsin olevan ensimmäinen tai ensimmäisiä miljoonia euroja kirjoillaan tienanneita e-omakustannekirjailijoita. Ennen vuotta 2010 nainen oli kirjoittanut päivätyönsä ohessa peräti 17 eri e-kirjaa. Alkuvuodesta 2011 Hocking myi keskimäärin 9000 kirjaa päivässä. (Wikipedia: Amanda Hocking) 

Nyt nainen on kuitenkin julkaissut kirjoja paperilla ainakin yhdysvaltalaisen Macmillanin ja brittiläisen TOR:in kautta. Miksi ihmeessä?

Tornin lopussa on mielenkiintoinen Hockingin haastattelu, jossa käsitellään juuri näitä asioita. Vastaus on ehkä vähän yllättäväkin: "Koska rakastan kirjoittamista". Hocking selittää, että pitää kirjoittamisesta, kirjojensa editoinnista ja kanssakäymisestä lukijoidensa kanssa, mutta ei kirjoihin muuten liittyvästä bisnesspuolesta. Naisen aika alkoi kulua itse kirjoittamisen sijaan editorien etsimiseen, kannen ja sen fonttien valitsemiseen, ja edellisten kaltaiset toissijaiset asiat veivät aikaa kaikkein tärkeimmältä. 

Vastaus on mielenkiintoinen ja sopii toisaalta niin uransa alussa oleviin kuin toisaalta hyvin menestyneisiinkin kirjalijoihin: Uransa alussa olevat tarvitsevat tukea, pidemmällä olevat haluavat keskittyä siihen mitä todella osaavat.

Voisin kuvitella Hockingin olleen mahtava diili kustantajilleen. Kirjoista ollaan todistetusti kiinnostuneita, ja niitä on elektronisessa muodossa valmiina hillitön pino. Sitä, onko alkuperäisiä kirjoja jotenkin muokattu kustantajan mukaan tulon jälkeen, en tiedä. Kuvittelisin, että kirjoihin liitetyt novellit ja haastattelut on lisätty vain paperiversioon.  

Joissain e-kirjakeskusteluissa kustantajien on kuvattu olevan jopa tarpeettomia välikappaleita kirjailijoiden, lukijoiden ja rahojen ansainnan välissä. Minä en todella usko, että että kustannusala tulee kuihtumaan tai etenkään putoamaan kirjallisuuden kelkasta kokonaan, löivät e-kirjat läpi millä voimalla tahansa. Uskon, että freelance -editorien, graafikoiden jne ammattikunta saa paljon uusia asiakkaita e-kirjoilla entistä helpommin markkinoille hyppäävien wannabe-kirjailijoiden kautta. Omakustanteena voi julkaista mitä tahansa, mutta uskon, että valitsen jatkossakin uutuusluettavaa ensin kustantamojen uutuusluetteloja selattuani. Kustantamoon pääseminen antaa kirjalle jonkinlaisen laatuleiman. E-omakustanne voi olla loistava tai alittaa riman. 

Hockingin tarinaan jäin nyt sen verran kiinni, että viimeinenkin osa on luettava, eli iPadilla on taas pian aktiivista lukukäyttöä. 

Hockingin tapaus, eli omakustannekirjailijan hyppääminen kustantamon kelkkaan on mielenkiintoinen esimerkki ja herättää paljon uusia kysymyksiä: Missä vaiheessa esimerkiksi e-kirjojen oikeudet siirtyivät "pelkältä Hockingilta" myös kustantamolle? Miten paljon kirjojen hinta nousi? Millaisen sopimuksen miljoonia myynyt Hocking on saanut neuvoteltua? Onko tämä yksittäistapaus, vai tulemmeko jatkossa näkemään runsaasti omakustanteilla kuuluisuuteen hypähtäviä kirjailijoita? Tapahtuuko tämä vielä myös Suomen markkinoilla? Jos, niin mitä kautta kirjailija myisi suomenkielistä kirjaansa? 

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Liebster Blog und ganz viele Vampire Bücher!

Kiitän Kujerruksia -blogin Linneaa jo jonkin aikaa sitten saamastani ihastuttavasta Liebster Blog -palkinnosta! Kiitos ja kumarrus (vai tässä tapauksessa kujerrus :)?)

Nyt olen suoraan sanottuna niin väsynyt ja laiska että en enää jaksa kurkkia ketkä kaikki tunnustuksen ovat jo kertakaikkisen blogihiljaisuuteni aikana saaneet.

Ja sitten kootut selitykset pitkälle poissaololle: Arki ei suinkaan ole vienyt mennessään, vaan olen ollut taas reissussa. Se, eli lentokentät ja lentokoneet antavat aihetta muutamalle uudelle kirjapostaukselle. Alan olla siinä tilanteessa, että odotan kauimmin sitten luettujen kirjojen kohdalla bloggausinspiraatiota ja ajastan juttuja sitten useammalle päivälle. Kommentteihin palaan pian :).

Tällä kertaa pääsin matkalla ihmettelemään aivan mielettömän ihanaa saksalaista kirjakauppaa josta haluan näyttää pari hyllyä teillekin. Jos en ihan väärin muista, kaupan nimi oli Mayersche. Onneksi ystävällä jonka luona olin kyläilemässä oli paljon syntymäpäivälahjoja ostettavana! Juutuin aluksi (liian) pitkäksi aikaa tutkimaan jo kaupan yläkertaa, eli myydyimpien ja tuoreimpien uutuuksien pinoja. Onneksi ehdin myös alakertaan, sillä siellä kohtasin suorastaan huikaisevan näyn:

Sain muutaman aika oudon katseen muilta asiakkailta kun aloin kuvata hyllyä. Teki jo melkein mennä mieli selittämään miksi.

Ei sillä, että olisin itse varsinainen vampyyrikirjojen suurkuluttaja, muta näky oli kyllä silti jollain tavalla mykistävä. Onko niitä ihan oikeasti noin paljon? Myydäänkö niitä täälläkin noin paljon? Kyseessä on ihan vaan saksankielisten teosten hylly. Myös etualalla näkyvä pöytä oli täynnä vampyyrikirjallisuutta. 

Sen sijaan science fiction -osaston olisin voinut kuvitella paljon alla olevaa kuvaa laajemmaksi.

Melkein perimmäisessä nurkassa.

Kiersin nurkan taakse, mutta ei, siellä ei ollut lisää scifiä. Sieltä alkoi fantasiaosasto. Scifihyllyssä oli paljon tuttuja, mm. Gluhovskin Metrot.

Kun ystäväni oli tehnyt ostoksensa ja olimme jo poistumassa, huomasin vielä alakerran toisessa päässä olevan "nuorten fantasia" -osaston. Se oli suunnilleen vampyyriosaston luokkaa. Mielenkiintoista. Kannattelevatko nuoret, tai oikeastaan nuortenkirjat, Saksan kirjamarkkinoita? Ehkä, sillä Nälkäpeli -trilogia löytyi kaupan myydyimmät -listalla sijoilta 2, 3 ja 4. 

Osaako kukaan muuten vinkata hyviä saksalaisia kirjablogeja? Olen vähän laiska lukemaan kirjoja saksaksi, mutta ehkä blogijutuista saisi inspiraatiota ennen kuin akkusatiivi ja datiivi unohtuvat lopullisesti...