Huomioita Suomesta

Suomen lomastani on kulunut viikko. Tein muistiinpanoja siitä, miltä siellä näytti. Ja tuntui.

Mökillä luonto oli lähellä. Ja hiljaisuus oli kuin pimeys: Sellaista, mikä oli aiemmin itsestäänselvää, mutta nyt siihen kiinnitti huomiota.

Ulkona oli kylmää, mutta vietin siellä silti niin paljon aikaa kuin mahdollista. Mietin, jäätyykö tietokone. Tajusin, milloin termoskupista olisi hyötyä.

Aurinko paistoi, ja äkkiä tuntui, kuin en olisi nähnyt sitä viikkoihin. Aamuisin saattoi olla peilityyntä.

Hassua kyllä, tuntui, että syksy ei ollut edennyt pidemmälle kuin Berliinissä. Mutta joka päivä oli kirkasta.

Lyhyesti: Maalla kaikki näytti aikalailla siltä kuin ennenkin. Tiesin sen, koska nämä vanhat paikat olivat alkaneet näyttää minulle uusilta jo monta kertaa aikaisemmin. Olin huomannut luonnon, hiljaisuuden, auringon, vanhojen ihmisten paljouden jo monta kertaa aikaisemmin. 

Helsinki taas... Se näytti uudelta, ja uudelta Suomelta. Siltä, mitä en ollut koskaan oikein tuntenut. 

Perjantaina taivas oli naurettavan sininen. Katsoka vaikka kuvaa yllä! Aurinko häikäisi niin, että kaipasin jo aurinkolasejani ja pelkäsin migreeniä. 

Helsingissä huomasi, että Suomessa palkat ovat isoja ja tuloveroprosentti pieni. Jep. Tässä ei ole sarkasmia. Ihmiset istuskelivat kalliissa kahviloissa ja Louis Vuittonin veskoja oli naisilla yhtä paljon kuin Marimekon laukkuja aiemmin. Ei uskoisi Suomen nähneen minkäänlaista taantumaa tai olevan sellaisessa YT-kierteessä kuin tiedotusvälineet antavat ymmärtää. 

Akateemisessa kirjakaupassa oli ihana valikoima, ja mieletön määrä kiinnostavista uutuksista oli kotimaisia. Vau. Postaan näistä vielä myöhemmin lisää.

Suomalaisnaisten, ja varsinkin keski-ikäisten 40+ naisten pukeutuminen on paljon nuorekkaampaa kuin Saksassa. On kireitä farkkuja, on korkeita nilkkureita, on lyhyitä takkeja. Aluksi se näytti melkein teiniltä, sitten vaan ihan kivalta. Sitäpaitsi asialiseseti pukeutuneita 40+ ikäisiä näkyi katukuvassa paaaljon enemmän kuin Berliinissä. Tajusin juuri, mistä se johtuu: Nämä naiset liikkuivat työtapaamisesta toiseen tai viettivät ruokatuntia, sillä he eivät liikkuneet paikasta toiseen lastenvaunuja työnnellen, a-ha! Näisen lapset olivat varmasti osanneet kävellä jo vuosikausia ja naisten uratkin olivat edistyneet ennen ja jälkeen niin, että oli työpaikka johon palata. 

Kaikilla, siis huhhuh, melkein kaikilla alle 30 vuotiaille naisilla on tekoripset. Tai siis ripsienpidennykset. 

Mistä näiden kortteleiden nimet oikein tulevat?

Ihmiset olivat vaaleita, niin moni oli vaalea että se todella pisti silmään. Kasvonpiirteiltään ihmiset näyttivät suomalaisilta, mikä oli melkein liikuttavan kotoisaa.

 Helsingissä oli hemmetin eleganttia. Mutta monella kadulla todella, todella tyhjää. Kävin samoilemassa paljon hehkutetussa Punavuoessa lauantaina, mutta eihän siellä ollut puolen päivän aikaan missään yhtään ketään.

Ja näin muuten yllä olevan kuvan lähellä olevalla kävelykadulla sen täytetyistä lasipulloista soittimen koonneen katusoittajan työssään. Tämän hattu kilisi niin usein, että miehen täytyy olla tähän hetkeen mennessä jo miljonääri.

Vie sinne mun kaihoni, Aunuksen Karjalassa 1941-1944

Kirjan nimi: Vie sinne mun kaihoni Aunuksen Karjalassa 1941-1944

Kirjoittaja: Siina Taulamo

Julkaistu: 1985

Mistä minulle:  Mummo lainasi

Tämä kirja on kirjaimellisesti "normaalien kirjakasojeni" ulkopuolelta: Sain sen lomalla lainaan Karjalassa syntyneeltä mummoltani. Ihan näin kaukaa rajan takaa ei hänkään ole, mutta Karjalan asiat luonnollisesti kiinnostavat ja hänellä onkin vino pino alueeseen liittyviä fiktiivisiä ja faktateoksia.

Siinä lyhyesti kuinka päädyin lukemaan Siina Taulamon kertomusta opettajavuosistaan kaukana rajan Aunuksen Karjalassa jatkosodan aikana. Sota oli läsnä, mutta Siinan elämä oli rikasta. 

Aunuksen Karjala on alue, joka oli ja on selkeästi Venäjällä, mutta silti henkisesti jossain Suomen ja Venäjän välimaastossa. Jatkosodan aikana kylät olivat tyhjiä asekuntoisista miehistä, mutta niissä riitti silti elämää, sillä maaseutu oli täynnä lapsia, naisia ja vanhuksia jotka pulputtivat suomen kaltaista karjalaa.

Taulamo kuvaa kirjassaan kokemuksiaan paitsi opettajana, myös ulkopuolisena pienenä karjalaiskylän asukkaana. Lapset piti opettaa ymmärtämään suomen kirjakieltä ja heille annettiin suomenkieliset kutsumanimet venäläisten nimien lisäksi. Talvisin palelsi, sillä lämpöasteita sisälläkin saatto olla vain muutama. Silloin turkki tuli tarpeeseen.

Taulamon opettaja-aikoina opettajat olivat todellisia kansankynttilöitä. Taulamo otti opetustehtävänsä hyvin, hyvin vakavasti ja opettamisen lisäksi muun muassa koordinoi vaateavun saattamista kylään. Lisäksi koululla järjestetyt joulu- ja juhannusjuhlat tuntuivat olevan merkkitapauksia koko kylällä. 

Kun muut velvollisuudet juuri ja juuri antoivat periksi ja koulun yhteyteen oli saatu aikaiseksi asuntola, kaikkien köyhimmätkin lapset haettiin hiihtämällä peräkyliltä kouluun. Materiaalinen köyhyys oli todella äärimmäistä, joillain lapsilla saattoi olla vain yksi kenkä ja riepu toisessa jalassa. 

Junamatka Helsinkiin kesti yli vuorokauden ja ainutkertainen luokkaretki jäi onnekkaiden oppilaiden mieleen taatusti loppuelämäksi.

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta harmikseni kirjoittaja vaikeni omasta yksityiselämästään ja kärkevämmistä mielipiteistä visusti. Tai, ehkä opetustyö todella vei mehut niin että vilkasta yksityiselämää ei ollut ja vieraillulle tullut äiti edustaa henkilökohtaista puolta. Toinen vaihtoehto voi olla, että se leikattiin päiväkirjamaisesti kerrotusta kirjasta pois, sillä se oli julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen. Syvempi pohdiskelu ja kirjoittajan omat näkemykset olisivaat voineet tuoda kirjaan mielenkiintoisen lisän ja syvyyttä. Luin silti Taulamon kirjan mielelläni, sillä se oli erittäin mielenkiintoien kurkistus lähihistoriaan ja lähialueelle, joka on todella nyt todella eksoottinen. 

Samaan aikaan Taulamon kirja kuvasi sitä, kuinka poikkeustilasta eli sota-ajasta tuli arkea ja ihmiset muodostivat rutiininsa kaiken stressin keskellä. Elämän oli jatkuttava.  Siitä huolimatta kirja tietenkin päättyy vähän surullisesti, kun Taulamon on lähdettävä turvaan Suomeen. Koululaiset jäävät jatkamaan elämäänsä kuten ennen Venäjälle.

Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mikä taho lähetti opettajia selkeästi Venäjän puolelle ja oliko heitä vain jatkosodan aikana vai aiemminkin jokaisessa karjalaiskylässä.

Lomalta: Paholaisen paluu eli Revenge wears Prada: The Devil Returns

Vietin mahtavan syys-lokakuisen lomaviikon Suomessa. Aurinko paistoi melkein joka päivä ja ruska oli kauneimmillaan. Nukuin pitkään ja vietin paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa. Ulkoilin ja luin myös muutaman mielenkiintoisen kirjan. Sain monta uutta bloggausideaakin. Voin siis vain suositella kaikille Järvi-Suomen ja Helsingin yhdistelmämatkaa ;). Tässä kuitenkin nyt ensimmäinen lomalla luetuista kirjoista!

Kirjan nimi: Revence wears Prada: The Devil Returns  

Kirjoittaja: Lauren Weisberger  

Julkaistu: 2013 

Sivuja: 420

Mistä minulle:  Kaveri lainasi

Loman oleelliset eli ulkoimaa, vettä, kahvia, koira ja rannalle sopiva kirja.

Kolmella lauseella

Paholainen pukeutuu Pradaan on kuin varaventtiili hirmupomon määräysvallasta joskus kärsineelle. Samaistumispinta on kuitenkin ohut, kun ottaa huomioon, että Paholaisessa päähenkilö oli vasta yliopistosta valmistunut tyttönen. Paholaisen paluussa Weisberger näyttää, kuinka vanhan auktoriteetin läsnäolo vai suorastaan lamauttaa aikuisenkin epävarman pikkutytön tasolle ja kuinka elämässä voi suurista takaiskuista huolimatta selvitä onneen.

Pidemmin

Suosittelen Revenge wears Prada kirjaa niille, jotka pitivät Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjasta. Paluu on Paholaisen suora jatko. Aikaa on harpattu kymmenen vuotta eteen päin, ja päähenkilö Andyn elämä on ensimmäisen kirjan lopusta huolimatta itse asiassa oikein mukavissa kantimissa. Hän on perustanut entisen vihanaisensa Emilyn kanssa menestyvän lukustyylin häälehden. Andy elää ihanan, vaikutusvaltaisen ja varakkaan kihlattunsa kanssa New Yorkissa. Elämä on kiireistä, mutta toisaalta hän elää unelmaansa.

Kirjassa on todella paljon erilaisia takaumia joissa käydään läpi niin Adyn ja Emilyn ystävystymistä, Andyn ja tämän miehen Maxin ensimmäistä tapaamista ja montaa muuta asiaa.

Ja sitten kaikki muuttuu, yhdellä, kahdella, kolmella tavalla. Tapahtumat eivät etene äärimmäisen intensiivisesti, mutta takaumien ansiosta lukija saa jatkuvasti tietää jotain uutta ja kiinnostus pysyi yllä. 
Toisaalta taas Weisberger tekee mielestäni melko laiskoja kerronnallisia ratkaisuja monessa kohtaa kirjaa: Hän yksinkertaisesti hyppää monen jännittävän ja ehkä vähän haastavampaa kuvausta vaativan kohtauksen ohi. Tämä harmitti ainakin minua kirjaa lukiessa useamman kerran.

Silti: Tykkäsin kirjasta, kovasti. Mutta olenkin aikamoinen Paholainen pukeutuu Pradaan -fani. Ymmärrän, että kirja ei välttämättä kaikkiin uppoa, loppua voi pitää lällynä jne, mutta silti. Kivassa Andyssa vaan on paljon samaistuttavaa.

Tri Eben Alexander: Totuus taivaasta

Kirjan nimi: Totuus taivaasta
Kirjoittaja: Tri Even Alexander
Julkaistu: 2013 (suomeksi)
Sivuja: 190
Mistä minulle: Saatu kustantamolta

Kolmella virkkeellä: 

Totuus taivaasta on erittäin hyvin brändättyä (kirjoittaja on neurokirurgi) tauhkaa (jutussa ei ole suoranaisesti päätä eikä häntää) jossa kirjoittaja herää harvinaisen sairauden aiheuttamasta koomasta käytyään tuonpuoleisessa. Kirjassa esitettyjen tapahtumien todenperäisyyttä ovat kritisoineet niin kirjoittajan kanssa tekemisissä olleet lääkärit kuin koko kirjaa laajemminkin moni ei-uskovainen. Kirjoittaja olisi vakuuttavampi, jos hurmoshenkeä olisi rajoitettu ja tunteilua harkittu. 

Kuolleen kokemuksia

Kun Totuus taivaasta saapui, ajattelin takakannen perusteella, että kirja voi olla vähän samantyylinen kuin Tarinoita tuonpuoleisista josta innostuin valtavasti. Tarinoita tuonpuoleisesta -linkkiä etsiessäni muuten kauhistuin valtavasti: Olen lukenut kirjan tasan kaksi vuotta sitten! Huhhuh.... 

Tupareissamme yksi lukeva kaverini totesi kirjan nähtyään tämän olevan se kirja josta "kaikki nyt puhuvat". Hän oli ostanut kirjan samana päivänä. Moni kirjamyyjä onkin tuonut "miljoonia myynyttä teosta" näkyvästi esiin markkinoinnissan.

Totuus taivaasta -kirja on jo kannen mukaan "Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus". Lyhykäisyydessään kirjan tarina menee näin: Neurokirurgi Eben Alexander kärsii hirveistä kivuista kotonaan, viedään ambulanssilla sairaalaan, vaipuu koomaan, viettää aikaa tuonpuoleisessa ja herää koomasta viikon jälkeen juuri kun hoitoa ollaan lopettamassa. Nyt hän kokee missiokseen levittää sanomaa ihanasta tuonpuoleisesta. Hänen mukaansa kaikki ei päätykään tämän elämän jälkeen, vaan meitä odottaa jokin, joka on paljon hienompaa, kuin me ei-tuonpuoleisessa käyneet pystymme edes kuvittelemaan. Kieli on rikasta, mutta välillä melkein noloa.

Tällä tarinalla on ainakin rahastettu miljoonia. Se on erittäin, erittäin vahvasti uskonnollisesti värittynyt. Kirjailijan kokemus kantaa teosta, mutta valitettavasti en pysty sanomaan, onko kantava teema rahastusyritys, käytännöllinen höpsähdys vai ja kirjailijan henkilökohtaiset mielipiteet ja

Kirjailijan tarinaa on kritisoitu vahvasti jälkikäteen. Kirjailija itse ei ole välittänyt ottaa kantaa epäjohdonmukaisuuksiin vaan on mieluummin keskittynyt julkaisijoiden hyssyttelyyn. Kaikesta huolimatta kirja oli omalla tavallaan ihan viihdyttävä. En vain osaa suhtautua siihen kovin vakavasti.

Vuosi valejuoniselostuksen jälkeen

Tasan vuosi sitten kirjabloggaajat järjestivät lukijoiden hauskuudeksi ja koululaisten kiusaksi valearvio-flashmobin. Minä osallistuin tempaukseen Minna Canthin Työmiehen vaimoa käsittelevällä bloggauksellani. Juoniselostus ja siitä tehty "analyysi" olivat tietenkin täysin tuulesta temmattuja, olihan tarkoituksena harhauttaa koulutehtäviinsä valmiita vastauksia googlettelevia koululaisia.

 Joillekin ihmisille ajatus tahallisesti väärän tiedon lisäämisestä internetiin tuntuu ikävältä, mutta mielestäni tempaus oli paikallaan. Mielestäni se teki muuten helposti näkymättämäksi jäävän ongelman näkyväksi ja aktiiville opettajille helpommaksi todeta. Kaikki lukemani valejuoniselostukset ovat olleet sen verran kaukana todellisuudesta, että niiden valheellisuuden huomaa jo suunnilleen oikean kirjan takakannen luettuaan.

 Koska luulen, että aika harva ihminen huvikseen googlettelee hyvän aikaa sitten kirjoitetun kirjan juonta, voisi päätellä, että ainut ihmisryhmä, jolla tähän on suoranainen motiivi, ovat koululaiset. Oppilaiden juoniselostusten haun yleisyydestä kertonee se, että oma Työmiehen vaimo -parodiapostaukseni pysyttelee edelleenkin sivupalkkini top3 -luetuimmat postauksien joukossa. Vuoden aikana Työmiehen vaimosta kertovaa bloggausta on Bloggerin omien tilastojen mukaan katseltu 1518 kertaa. Kesäaikaan Työmiehen vaimo ei juuri pyörinyt suosituimpien hakusanojen joukossa, mutta pulpahti taas syyskuussa pintaan.

Selkeitä kiinnijäämisiäkin on tapahtunut: Esimerkiksi Sallan blogin Seitsemän veljestä -postauksen kommenttiosassa kaksi opettaja kertoo tulleensa postaukseen koululaisen erikoisen juoniselostuksen takia. Mielenkiintoista, sillä "kenen tahansa" luulisi osaavan päätellä, että Seitsemään veljekseen eivät kuulu huumesodat tai moottoripyöräjengit.

Minulta sympatiaa koulutehtävänsä kopioiville koululaisille ei juuri heru. Kaikenlaisia plagiointitapauksia on tapahtunut viime aikoina runsaasti myös ns. paremmissakin piireissä - Marimekon suunnittelijoiden lisäksi haluan viitata tässä myös Saksassa jatkuvasti vellovaan poliitikkojen kopioitujen väitöskirjojen vyyhtiin - mutta juuri siksi oman päättelyn ja omien ajatusten merkitystä täytyy korostaa varsinkin Suomen kaltaisessa pienessä maassa, jossa omaperäisyys, luovuus ja kekseliäisyys ovat selviytymisen avaimia.

Ei, tässä ei mielestäni todellakaan enää ole kyse pelkistä yksittäisistä kopioidusta äidinkielen esseistä tai kirjallisuustehtävistä. Vien tämän suoraan koko maan ja maanosan kansantalouden tasolle. Jos omia ajatuksia ja luovuutta ei ala löytyä, toinen mahdollinen todellisuus on se, jota veljeni hyvin mielenkiintoisesti omassa Etelä-Koreaan sijoittuvassa vaihtoblogissaan kuvaa. Jos muiden ajatusten suora kopiointi on ihan ok, tässä vaihtoehdossa me suomalaiset ja eurooppalaisetkin voimme yrittää kilpailla samassa joukossa kuin miljoonat aasialaiset uutta Samsungia luoden. Siinä skabassa pärjäävät parhaiten ne, jotka nukkuvat neljä tuntia yössä ja käyttävät kaiken muun aikansa asioiden ulkolukuun (ja torkahteluun ympäri vuorokauden). Omia ajatuksia ei juuri kannata olla, ellei sitten ole siinä pienessä valitussa joukossa, jolta omia ajatuksia ja johtajuutta vaaditaan.  Jokainen voi tietysti miettiä, miten hyvin lievään kermaperseilyyn tottunut kansakuntamme siinä kilpailussa pärjää.

Tätä tempausta tuskin tarvitsee hetkeen toistaa, sillä Google pitää huolen siitä, että paljon klikattuun ja linkitettyyn postaukseen pääsee jatkossakin helposti yhä uudestaan ja uudestaan.

Tervetuloa meille - ja näin hankit asunnon Berliinistä

Tervetuloa meille! Useampi kaverini toivoi parempia kuvia asunnostamme, jonka esittelin aiemmin tässä kunnossa:

Tilanne 7.8.2013

Eilen pidettiin viralliset tuparit, joten ajankohta virtuaaliesittelyllekin on nyt sopiva (suomeksi: asunto oli kerrankin siivottuna valoisaan aikaan niin, että ehdin ottaa siitä kuvat).

Kerron samalla siitä, millainen prosessi asunnon löytäminen Berliinistä meille oli.

Makuuhuone. Kirjahyllyjä ei ole tullut hankittua, koska kirjojahan on kätevä säilyttää myös erilaisissa kasoissa lattialla. Päiväpeiton olen todennut oikeastaan yliarvostetuksi tekstiiliksi. Miksi sitä oikeastaan käytetään? Sehän on vain yksi tavara lisää tuulettaa ja ennen kaikkea muuttaa. Huomaa myös patterisa oleva lukija, joka käydään tarkistamassa kerran vuodessa.

Ihan ensiksi haluan tappaa legendan Berliinin halvoista asunnoista. Edes idässä. Tai varsinkaan idässä. 

Edullisia asuntoja voi toki vielä löytää lähiöistä, mutta henkisesti vain määräaikaisesti täällä asuvana on tietysti mukavampi nauttia ydinkeskustan tunnelmasta. Lähiöt täällä näyttävät siltä kuin, noh, lähiöt missä tahansa. 

Unohda puoli-ilmaiset vuokrat

Luin tänä kesänäkin suomalaisissa lehdissä Berliini-juttuja joissa mainittiin asumisen olevan halpaa, "kaksio ydinkeskustassa 500 e kk". Näihin väärinymmärryksiin on yleensä kaksi syytä. Juttua tehnyt toimittaja on saattanut katsoa tietyn alueen senhetkistä keskimääräistä vuokratasoa. Tämä tarkoittaa, että vuokratasossa ovat mukana myös kaikki esimerkiksi 20 (tai edes viisi) vuotta sitten tehdyt vuokrasopimukset, joiden vuosittaista vuorkahintaa on saanut kohottaa vain minmaaisen pienen prosenttimäärän per vuosi, ja tämän takia keskimäärinen vuokrataso näyttää edulliselta, vaikka se tällä hetkellä vuokrasopimusta solmiville olisi kuinka korkea. Hetkellinen markkinahinta ei siis määrää täällä jonkun alueen vuokratasoa ihan samalla tavalla kuin vaikka Suomessa. Toinen syy on saksalainen tapa ilmoittaa kylmä- ja lämmin vuokra erikseen (Kaltmiete und Warmmiete). Kylmä vuokra on vuokrahinta, joka sisältää vain itse asunnon vuokran. Vuokralaisen on kuitenkin aina pakko maksaa lämmin vuokra, joka sisältää myös asunnon lämmityksen, jätehuollon yms. Kylmässä ja lämpimässä vuokrassa on yleensä noin 100-200 euron ero. 

Näkymä olohuoneeseen. Näyttää tyhjältä, mutta olen alkanut arvostaa tyhjää tilaa todella paljon. Siivoaminen on melkein juhlaa!

Silti: Kyllä Berliinistä saa samalla rahalla paljon kivemman asunnon kuin Helsingistä (mutta: palkkataso on täällä matalampi ja palkasta ja verojen ja sairasvakuutuksen jälkeen paljon vähemmän käteen kuin Suomessa). 

Vuokra-asunnon hankkiminen Berliinissä on aivan oma taiteenlajinsa. Jälkikäteen katsottuna se on sujunut meiltä todella helposti, vaikka asunnon etsimisen hetkellä homma on tuntunut aina järjettömän isolta. 

Vuosi sitten saimme ensimmäisen Berliini-asuntomme ihan vain hyvällä tuurilla. Olin kommentoinut yhtä Berliini-aiheista blogia pitävän suomalaistytön blogiin kiitokset hänen asunnonhakuvinkeistään, ja kommenttini nähnyt suomalaismies otti minuun yhteyttä ja tarjosi asuntoaan lyhytaikaiselle vuokralle. 

Kiitin tarjouksesta ja kerroin lähteväni Berliiniin pian allekirjoittamaan työsopimustani ja etsimään asuntoa. Kävin samalla katsomassa suomalaisasuntoa ja totesin, että se olisi meille oikein hyvä paikka, jos emme saisi pitkäaikaisempaa asuntoa heti elokuun alusta lähtien.

Asunnossa on kaksi sisäänkäyntiä jonkin lakipykälän takia. Pari kaveria teki tupareihin näyttävämmän sisääntulon ruokapöydän takana olevan oven kautta. Ruotsalainen kaverini paljasti myöhemmin, että meinasi jo hetken möläyttää suomalaisen tavan järjestellä huonekalut olevan todella omituinen.

Luin teoriaa berliiniläisestä asunnonvuokrauksesta mahdollisimman paljon jo ennen matkaa. Tajusin, että homma ei välttämättä olisi ihan helppo: Toistaiseksi voimassa olevaan vuokrasopimukseen vaadittaisiin yleensä Schufa, eli paikalliset luottotiedot, joita minulle ei tietenkään ulkomaalaisena vielä ollut. Tämä karsi noin 95% kaikista mahdollisista asunnoista ulottumattomiimme. 

Mutu-tuntumalla suurin osa sinkkuihmisistä asuu täällä yhteisasunnoissa, ei yksiöissä kuten Suomessa. Asunnonhakuprojekti on näissä tapauksissa vähän erilainen. Schufaa ei yleensä vaadita, mutta haastatteluja voi olla monen monta kierrosta, kun kanssa-asujat yrittävät selvittää oletko sinä juuri se oikea henkilö heidän jaettuun asuntoonsa. 

Vieras totesi eilen, että sohvaltamme on näkymä vähän kummallisesti valkoiseen paljaaseen seinään. Syynä on videotykki.

Ensimmäiseksis vuodeksi päätin keskittyä kalustettuihin, alivuokrattaviin asuntoihin. Niitä löytää mm. Zwischenmiete- ja Studenten-WG -sivustoilta. Jälkimmäisen käyttämiseksi ei tarvitse olla opiskelija ja sieltä löytyy myös muita kuin soluasuntoja. 

"En ole turisti, ihan vaan kaveri"

Kävin Berliinin-viikkoni aikana katsomassa noin kymmentä asuntoa. Olin vuokrannut asunnon myös tuoksi viikoksi Zwischenmiete -sivuston kautta. Asuin Prenzlauer Bergissä Mallorcalle lomailemaan lähteneen näyttelijän luona, jonka huomasin hänen kirjahyllystään päätellen tehneen työkseen paljon myös kirjojen lukemista äänikirjoiksi. 

Berliiniläinen (vähän kielletty) tapa vuokrata omaa asuntoa loman ajaksi tuntemattomille tuntui ja tuntuu minusta vieläkin vähän hassulta: Asuntonsa minulle vuokrannut henkilö ei tiennyt minusta muuta kuin mitä puhelinkeskustelussa kerroin, en nähnyt häntä kertaakaan (hain avaimen hänen ystävänsä luota ja maksoin samalla viikon vuokran käteiselle) ja lähtiessäni jätin avaimen asuntoon sisälle. Kaikki meni kuitenkin oikein hyvin, tosin olin saanut ohjeen, että jos joku kysyisi minulta rappukäytävässä kuka olen, minun olisi parempi esittäytyä vuokranantajani ystävänä eikä tältä asunnon vuokranneena turistina.

Soitto, näyttö, soitto, näyttö...

Mutta siitä varsinaisesta asunnonetsinnästä: Soittelin ja lähetin sähöpostia viikon aikana useammasta kymmenestä asunnosta ja kävin katsomassa ehkä seitsemää tai kymmentä. Viikon alussa en ollut vielä varma missä päin kaupunkia haluaisin asua, mutta viikon aikana Prenzlauer Berg hurmasi minut niin, että todella koomista kyllä, sekä Berilinin toinen että tämä nykyinen eli kolmas asuntomme on vain korttelin päässä asunnonetsintäaikaisesta väliaikaisasunnostani - ja täsmälleen toisen ja kolmannen asunnon välissä. 

Näin kuitenkin viikon aikana kaikenlaista: Kadulla juoksevia rottia, viidennen kerroksen asunnon, jota olisi pitänyt lämmittää hiilillä ja josta puuttui kunnollinen jääkaappi, Alexanderplatzin lähellä olevan jättimäisen kerrostalon, josta oli komeat näkymät mutta pintaremontti vielä täysin kesken ja jossa oli poltettu sisällä, pienen kattohuoneiston jonka lattia oli kulunut melkein puhki ja toisen aivan ihanan kattohuoneiston kaari-ikkunalla jota en silloin todella suureksi pettymyksekseni kuitenkaan saanut. Monta muuta asuntoa olisin kyllä saanut, johon kiltti habitukseni ja mukana ollut työsopimus varmasti vaikuttivat. Asuntoa, johon syyskuussa loppujen lopuksi muutimme, kävin katsomassa vasta matkani toiseksi viimeisenä päivänä. Vuokrasopimus tehtiin ja vuokratakuu siirrettiin tililtä toiselle samana aamuna, kun lensin Suomeen.Vuokrasopimus alkaisi vasta syyskuussa, joten suomalaisasunto Friedrichsheinissa tuli enemmän kuin tarpeeseen elokuuksi. Alue oli aivan ihana ja viihdyin myös tuolla alueella ja asunossa mainiosti. 

Väliaikaisasunnoista omaan asuntoon

Tänä kesänä asunnon etsiminen oli taas vähän erilainen projekti. Vuokrasopimustamme asunto numero kahteen oli pidennetty jo muutaman kerran, ja puhetta vielä ainakin yhdesä lisäpidennyksestä oli, mutta vuokranantajamme työasiat järjestyivätkin niin, että hän palasi Berliiniin ja tarvitse asuntoa itse. 

Me päätimme etsiä vuokra-asunnon, jossa voisimme asua niin kauan kuin haluaisimme. Tällä kertaa meillä oli kaksi kriteeriä: emme halunnee maksaa täällä vuokra-asunnoista usein pyydettävää välityspalkkiota (Provision) joka on yleensä 2,38 kertaa kuukauden "kylmävuokran" verran ja asunnossa olisi oltava keittiö. Jälkimmäinen johtuu siitä, että vuokra-asunnoissa ei täällä pääsääntöisesti ole edes liettä keittiönkaapeista, jääkaapista tai tiskikoneesta puhumattakaan. Yleensä vuokralaiset hankkivat, kuljettavat ja asennuttavat ne itse, ja sama kuvio toistuu tietenkin käänteisessä järjestyksessä asunnosta pois muutettaessa. Berliinin valtava vuokratarjonta supistui kohdallamme johonkin noin 10-20 % kokonaisuudesta. 

Yksi kiva asunto meillä jäi välistä puuttuvien paperien (lausunto edelliseltä vuokranantajalta siitä, että kaikki vuokrat on maksettu, todistus luottotiedoista, kolmen edellisen kuukauden palkkakuitit ja passikopiot)  ja liian aikaisen vuokrakauden alun takia, muutaman hyläsimme näytössä käytyämme itse, mutta jo viikon sisällä asunnon etsimisen aloittamisesta löysimme nykyisen asuntomme. Pyysin näyttöä parin tunnin sisällä siitä kun asunto oli tullut nettiin, kävimme katsomässä tätä seuraavana päivänä ja kerroimme halauvamme asunnon - vaikka sitten kuukausi edellisen asuntomme kanssa päällekkäin. 

Kirjalliseen hakemukseen ja liitteisiin panostimme oikein huolella. Toimitimme vaadittujen virallisten asiakirjojen lisäksi jopa pienois-CV:n josta selvisivät mm. koulutus, työhistoria ja harrastukset. Olimme saaneet vinkin vapaamuotoisen CV:n laatimisesta saksalaiselta tuttavaltamme, ja koska asuntoa välittänyt isännöitsijä korosta haluavansa löytää "asuntoon ja taloon sopivat vuokralaiset" halusimme tehdä kaikkemme silläkin saralla. 

Kun kuulimme asunnon olevan meidän, melkein 20 sivua pitkä vuokrasopimus käytiin isännöitsijän kanssa läpi. Aikaa kului tasan tunti. Asuntoa luovutettaessa käytiin läpi kodinkoneiden merkit, mallit, asunnon varustetaso jne. 

Tämäkin vuokra-asunto on todella paljas verrattuna Suomen asuntoihimme. Olemme joutuneet hankkimaan niin vaatekaapit kuin kaiken säilytys- tai laskutilan kylpyhuoneeseen itse.

Asuntoasia tuntuu siis olevan kulttuurieroja täynnä. Vaikka jotkut asiat maiden välillä ovat vain erilaisia, on minun sanottava, että arvostan Suomen asunnonvuokrauskulttuuria valmiine keittiöineen ja upotettuine kaapistoineen yhä Saksan paljaita seiniä enemmän.

Desperate in Dubai - Dubain täydelliset naiset

Tästä kirjasta olisin voinut blogata jo paljo, paljon aikaisemmin, hupsis! Luin Desperate in Dubain teemaan sopivasti huhtikuussa Persianlahdella risteillessä. Jo kirjan katsominen saa minut haistamaan uima-altaalla käyttämäni aurinkorasvan ja tuntemaan porottavan auringon. Leppoisista lukuolosuhteista huolimatta tämä chick lit -teos sai minut katsomaan ympäristöäni ihan uusin silmin.

Kirjan nimi: Desperate in Dubai  
Kirjoittaja: Ameera Al Hakawati (Peitenimi) 
Julkaistu: 2011 
Sivuja: 551 
Mistä minulle: Dubain Kinokuniya -kirjakauppa

Jos olet matkalla Dubaissa, asut Dubaissa tai olet joskus käynyt siellä, lue Desperate in Dubai!

Kirja perustuu samannimiseen blogiin. 

Salanimellä Ameera Al Hakawati kirjoittava nainen onnistuu tunkemaan yhteen kirjaan 
erilaiset Dubaissa asuvat vähänkään länsimaista elämää viettävät naistyypit. Leila metsästää aviomiestä, Sugar pakenee ongelmiaan, Lady Luxella on kaikkea paitsi onnea ja oikeaa vapautta, Nadia tasapainoilee parisuhteensa kanssa. Kaikki naiset ovat yllättävän syvällisesti kuvattuja ja sympaattisia.

Kirjan parasta antia ei kuitenkaan ollut sen henkilösuhteet tai juoni, mikä sekin oli yllättävän värikäs, vaan kaikenlainen tapahtumien sekaan sijoitettu pieni knoppitieto. Tiesitkö Arabiemiraattien yhteiskunnan sanattomasta arvojärjestyksestä? Siitä, millaista elämää monet dubailaiset Lontoossa viettävät? Entä autojen rekisterilaattojen merkityksestä? Siitä, miten paikalliset tutustuvat elämänkumppaneihinsa ja miten he viettävät iltaa? Kaikki ei tietenkään ole aivan totta, mutta kivan lisävivahteen kirjaan tuo se, että se itse asiassa oli jonkin aikaa Dubaissa kiellettyjen kirjojen listalla. 

Kirja oli puhdas heräteostos, mutta harvaan kirjaan olen sijoittanut dirhameita näin fiksusti!