Hauskoja kirjamessupäiviä kaikille kynnelle kykeneville toivottaen

 Voi hitsiläinen, Helsingin kirjamessut 2013 alkavat tänään, ja pitkän välimatkan takia minä tietenkin skippaan ne taas! Haluan kuitenkin toivottaa hulvattoman hauskoja messupäiviä kaikille kynnelle kykeneville. Minä fiilistelen vuonna 2011 itselleni muistiin kirjoittamillani kirjamessuvinkeillä. Luulen, että muut bloggaajat jakavat ahkerasti messutunnelmia tänäkin vuonna, joten olen hengessä mukana sitä kautta.

Neurokirjallisuus, kirjojen tulevaisuus?

Katsoin muutama viikko sitten supermielenkiintoisen Google-videon. Siinä Hannu Rajaniemi kertoo mahdollisia skenaarioita kirjan ja kirjallisuuden tulevaisuudesta. Ja ei, nyt ei puhuta mistään latteasta e-kirjojen tarjoamasta vaihtoehdosta perinteisille paperikirjoille, vaan jostain paljon scifimmästä - paitsi, että se on jo keskuudessamme!

Kuva Wikimedia Commons

Neurofiktiota on jo olemassa! Tarinankerronta mullistuu tulevina vuosina ehkä vielä enemmän kuin mitä kirjapainotaidon keksimisestä seurasi. Neurofiktiota kannattaa ehkä luonnehtia enemmän vertauksena syvän tarinallisiin peleihin tai hyppäyksenä käsin kirjoitetuista kirjoista 3D elokuviin.

Kirja ei ole ollut sama kirja kaikille

Fyysiset kirjat ovat säilyneet pitkään samanlaisina. Tai mitä oikeastaan on samanlaisuus? Painettu teksti on kaikille sama, mutta tietenkin eri ihmiset voivat kokea saman teksin hyvin erilaisina. Samasta pohjasta voi siis syntyä hyvin erilainen kokemus.

Rajaniemi esittelee luennolla, kuinka kirjallisuus voi olla muuttumassa ainakin yhden sivuhaaran verran.

Neurokirjallisuudessa tarkkaillaan lukijan aivosähkökäyrää reaaliajassa ja kirja reagoi siihen. Nyt se on periaatteessa taloudellisesti mahdollista jo melko suurille massoille. Siis panta päähän ja menoksi!

Kun kirjasta tehdään yhteinen kokemus

Kun lukija aloittaa kirjan, se alkaa jokaiselle lukijalle samalla tavalla, mutta lukuprosessin mittaan alkaa muokkautua tai korjata itseeään sen mukaan, mitä lukija kokee. Välissä ei tarvita mitään epäluotettavaa haastattelututkimusta, sillä päässä oleva härveli syöttää kirjalle dataa reaaliajassa. Lukukokemuksesta tulee siis jokaiselle lukijalle räätälöity. Itselleni tuli mieleen, voitaisiinko tällä tavalla luoda esimerkiksi samantasoinen kauhun tai liikutuksen kokemus kaikille kirjan lukeneille. Voisiko tulevaisuuden Stephen Kingin tuotanto siis olla henkilökohtaisen kokemuksen kautta yhtä pelottavaa kaikella ja toisaalta taas chick lit -tarinan päähenkilö yhtä samaistuttava henkilö jokaiselle lukijalle? Entä, miten erilainen tai samanlainen yksi kirja on neurokirjallisuuden ansiosta 15 ja 50 vuotiaana luettuna?

Luennon lopuksi esitettiin paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, joita mietin myös itse eteenpäin. Miten kirjallisuuskriitikoiden rooli muuttuu? Tuleeko heistä psykologeja, jotka arvostelevat kirjan synnyttämää tunneaallokkoa vai koodareita, jotka tutkivat valinnaisia vaihtoehtoja tuottavien algoritmien hyvyyttä? 

Entä miten kirjailijan rooli muuttuu? 48 erilaisen sujuvan juonipolun kehittäminen kirjalle on vielä vaikeampaa kuin yhden. 

Miten voimme keskustella kirjasta, joka muuttuu lukijan mukaan? Olemmeko lukeneet saman vai eri kirjan kuin ystävämme? 

Entä, onko kirjan tarjoama kokemus niin paljon tärkeämpi kuin maailma, jonka kirjailija on halunnut luoda, että olemme valmiita antautumaan sille? Tuleeko neurokirjallisuudesta klassisen kirjallisuuden vierellä elävä sivuhaara, jyrääkö se perinteisen, jäykän tarinankerronnan vai kuoleeko se ennen kuin edes syntyy kunnolla?

Suosittelen puolituntisen luennon katsomista lämpimästi. Siinä tuli myös paljon mielenkiintoista knoppitietoa niin kirjallisuuden tulevaisuuden skenaarioista (sosiaalisempaa, "viittaavampaa", pelimäisempää) kuin aivotoiminnastakin (lukiessa jostain asiasta aivon ne osat aktivoituvat, jotka aktivoituisivat myös tuota asiaa oikeasti tehdessä). 

Miten on, kiehtooko vai kauhistuttaako?

Huomioita Suomesta

Suomen lomastani on kulunut viikko. Tein muistiinpanoja siitä, miltä siellä näytti. Ja tuntui.

Mökillä luonto oli lähellä. Ja hiljaisuus oli kuin pimeys: Sellaista, mikä oli aiemmin itsestäänselvää, mutta nyt siihen kiinnitti huomiota.

Ulkona oli kylmää, mutta vietin siellä silti niin paljon aikaa kuin mahdollista. Mietin, jäätyykö tietokone. Tajusin, milloin termoskupista olisi hyötyä.

Aurinko paistoi, ja äkkiä tuntui, kuin en olisi nähnyt sitä viikkoihin. Aamuisin saattoi olla peilityyntä.

Hassua kyllä, tuntui, että syksy ei ollut edennyt pidemmälle kuin Berliinissä. Mutta joka päivä oli kirkasta.

Lyhyesti: Maalla kaikki näytti aikalailla siltä kuin ennenkin. Tiesin sen, koska nämä vanhat paikat olivat alkaneet näyttää minulle uusilta jo monta kertaa aikaisemmin. Olin huomannut luonnon, hiljaisuuden, auringon, vanhojen ihmisten paljouden jo monta kertaa aikaisemmin. 

Helsinki taas... Se näytti uudelta, ja uudelta Suomelta. Siltä, mitä en ollut koskaan oikein tuntenut. 

Perjantaina taivas oli naurettavan sininen. Katsoka vaikka kuvaa yllä! Aurinko häikäisi niin, että kaipasin jo aurinkolasejani ja pelkäsin migreeniä. 

Helsingissä huomasi, että Suomessa palkat ovat isoja ja tuloveroprosentti pieni. Jep. Tässä ei ole sarkasmia. Ihmiset istuskelivat kalliissa kahviloissa ja Louis Vuittonin veskoja oli naisilla yhtä paljon kuin Marimekon laukkuja aiemmin. Ei uskoisi Suomen nähneen minkäänlaista taantumaa tai olevan sellaisessa YT-kierteessä kuin tiedotusvälineet antavat ymmärtää. 

Akateemisessa kirjakaupassa oli ihana valikoima, ja mieletön määrä kiinnostavista uutuksista oli kotimaisia. Vau. Postaan näistä vielä myöhemmin lisää.

Suomalaisnaisten, ja varsinkin keski-ikäisten 40+ naisten pukeutuminen on paljon nuorekkaampaa kuin Saksassa. On kireitä farkkuja, on korkeita nilkkureita, on lyhyitä takkeja. Aluksi se näytti melkein teiniltä, sitten vaan ihan kivalta. Sitäpaitsi asialiseseti pukeutuneita 40+ ikäisiä näkyi katukuvassa paaaljon enemmän kuin Berliinissä. Tajusin juuri, mistä se johtuu: Nämä naiset liikkuivat työtapaamisesta toiseen tai viettivät ruokatuntia, sillä he eivät liikkuneet paikasta toiseen lastenvaunuja työnnellen, a-ha! Näisen lapset olivat varmasti osanneet kävellä jo vuosikausia ja naisten uratkin olivat edistyneet ennen ja jälkeen niin, että oli työpaikka johon palata. 

Kaikilla, siis huhhuh, melkein kaikilla alle 30 vuotiaille naisilla on tekoripset. Tai siis ripsienpidennykset. 

Mistä näiden kortteleiden nimet oikein tulevat?

Ihmiset olivat vaaleita, niin moni oli vaalea että se todella pisti silmään. Kasvonpiirteiltään ihmiset näyttivät suomalaisilta, mikä oli melkein liikuttavan kotoisaa.

 Helsingissä oli hemmetin eleganttia. Mutta monella kadulla todella, todella tyhjää. Kävin samoilemassa paljon hehkutetussa Punavuoessa lauantaina, mutta eihän siellä ollut puolen päivän aikaan missään yhtään ketään.

Ja näin muuten yllä olevan kuvan lähellä olevalla kävelykadulla sen täytetyistä lasipulloista soittimen koonneen katusoittajan työssään. Tämän hattu kilisi niin usein, että miehen täytyy olla tähän hetkeen mennessä jo miljonääri.

Vie sinne mun kaihoni, Aunuksen Karjalassa 1941-1944

Kirjan nimi: Vie sinne mun kaihoni Aunuksen Karjalassa 1941-1944

Kirjoittaja: Siina Taulamo

Julkaistu: 1985

Mistä minulle:  Mummo lainasi

Tämä kirja on kirjaimellisesti "normaalien kirjakasojeni" ulkopuolelta: Sain sen lomalla lainaan Karjalassa syntyneeltä mummoltani. Ihan näin kaukaa rajan takaa ei hänkään ole, mutta Karjalan asiat luonnollisesti kiinnostavat ja hänellä onkin vino pino alueeseen liittyviä fiktiivisiä ja faktateoksia.

Siinä lyhyesti kuinka päädyin lukemaan Siina Taulamon kertomusta opettajavuosistaan kaukana rajan Aunuksen Karjalassa jatkosodan aikana. Sota oli läsnä, mutta Siinan elämä oli rikasta. 

Aunuksen Karjala on alue, joka oli ja on selkeästi Venäjällä, mutta silti henkisesti jossain Suomen ja Venäjän välimaastossa. Jatkosodan aikana kylät olivat tyhjiä asekuntoisista miehistä, mutta niissä riitti silti elämää, sillä maaseutu oli täynnä lapsia, naisia ja vanhuksia jotka pulputtivat suomen kaltaista karjalaa.

Taulamo kuvaa kirjassaan kokemuksiaan paitsi opettajana, myös ulkopuolisena pienenä karjalaiskylän asukkaana. Lapset piti opettaa ymmärtämään suomen kirjakieltä ja heille annettiin suomenkieliset kutsumanimet venäläisten nimien lisäksi. Talvisin palelsi, sillä lämpöasteita sisälläkin saatto olla vain muutama. Silloin turkki tuli tarpeeseen.

Taulamon opettaja-aikoina opettajat olivat todellisia kansankynttilöitä. Taulamo otti opetustehtävänsä hyvin, hyvin vakavasti ja opettamisen lisäksi muun muassa koordinoi vaateavun saattamista kylään. Lisäksi koululla järjestetyt joulu- ja juhannusjuhlat tuntuivat olevan merkkitapauksia koko kylällä. 

Kun muut velvollisuudet juuri ja juuri antoivat periksi ja koulun yhteyteen oli saatu aikaiseksi asuntola, kaikkien köyhimmätkin lapset haettiin hiihtämällä peräkyliltä kouluun. Materiaalinen köyhyys oli todella äärimmäistä, joillain lapsilla saattoi olla vain yksi kenkä ja riepu toisessa jalassa. 

Junamatka Helsinkiin kesti yli vuorokauden ja ainutkertainen luokkaretki jäi onnekkaiden oppilaiden mieleen taatusti loppuelämäksi.

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta harmikseni kirjoittaja vaikeni omasta yksityiselämästään ja kärkevämmistä mielipiteistä visusti. Tai, ehkä opetustyö todella vei mehut niin että vilkasta yksityiselämää ei ollut ja vieraillulle tullut äiti edustaa henkilökohtaista puolta. Toinen vaihtoehto voi olla, että se leikattiin päiväkirjamaisesti kerrotusta kirjasta pois, sillä se oli julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen. Syvempi pohdiskelu ja kirjoittajan omat näkemykset olisivaat voineet tuoda kirjaan mielenkiintoisen lisän ja syvyyttä. Luin silti Taulamon kirjan mielelläni, sillä se oli erittäin mielenkiintoien kurkistus lähihistoriaan ja lähialueelle, joka on todella nyt todella eksoottinen. 

Samaan aikaan Taulamon kirja kuvasi sitä, kuinka poikkeustilasta eli sota-ajasta tuli arkea ja ihmiset muodostivat rutiininsa kaiken stressin keskellä. Elämän oli jatkuttava.  Siitä huolimatta kirja tietenkin päättyy vähän surullisesti, kun Taulamon on lähdettävä turvaan Suomeen. Koululaiset jäävät jatkamaan elämäänsä kuten ennen Venäjälle.

Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mikä taho lähetti opettajia selkeästi Venäjän puolelle ja oliko heitä vain jatkosodan aikana vai aiemminkin jokaisessa karjalaiskylässä.

Lomalta: Paholaisen paluu eli Revenge wears Prada: The Devil Returns

Vietin mahtavan syys-lokakuisen lomaviikon Suomessa. Aurinko paistoi melkein joka päivä ja ruska oli kauneimmillaan. Nukuin pitkään ja vietin paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa. Ulkoilin ja luin myös muutaman mielenkiintoisen kirjan. Sain monta uutta bloggausideaakin. Voin siis vain suositella kaikille Järvi-Suomen ja Helsingin yhdistelmämatkaa ;). Tässä kuitenkin nyt ensimmäinen lomalla luetuista kirjoista!

Kirjan nimi: Revence wears Prada: The Devil Returns  

Kirjoittaja: Lauren Weisberger  

Julkaistu: 2013 

Sivuja: 420

Mistä minulle:  Kaveri lainasi

Loman oleelliset eli ulkoimaa, vettä, kahvia, koira ja rannalle sopiva kirja.

Kolmella lauseella

Paholainen pukeutuu Pradaan on kuin varaventtiili hirmupomon määräysvallasta joskus kärsineelle. Samaistumispinta on kuitenkin ohut, kun ottaa huomioon, että Paholaisessa päähenkilö oli vasta yliopistosta valmistunut tyttönen. Paholaisen paluussa Weisberger näyttää, kuinka vanhan auktoriteetin läsnäolo vai suorastaan lamauttaa aikuisenkin epävarman pikkutytön tasolle ja kuinka elämässä voi suurista takaiskuista huolimatta selvitä onneen.

Pidemmin

Suosittelen Revenge wears Prada kirjaa niille, jotka pitivät Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjasta. Paluu on Paholaisen suora jatko. Aikaa on harpattu kymmenen vuotta eteen päin, ja päähenkilö Andyn elämä on ensimmäisen kirjan lopusta huolimatta itse asiassa oikein mukavissa kantimissa. Hän on perustanut entisen vihanaisensa Emilyn kanssa menestyvän lukustyylin häälehden. Andy elää ihanan, vaikutusvaltaisen ja varakkaan kihlattunsa kanssa New Yorkissa. Elämä on kiireistä, mutta toisaalta hän elää unelmaansa.

Kirjassa on todella paljon erilaisia takaumia joissa käydään läpi niin Adyn ja Emilyn ystävystymistä, Andyn ja tämän miehen Maxin ensimmäistä tapaamista ja montaa muuta asiaa.

Ja sitten kaikki muuttuu, yhdellä, kahdella, kolmella tavalla. Tapahtumat eivät etene äärimmäisen intensiivisesti, mutta takaumien ansiosta lukija saa jatkuvasti tietää jotain uutta ja kiinnostus pysyi yllä. 
Toisaalta taas Weisberger tekee mielestäni melko laiskoja kerronnallisia ratkaisuja monessa kohtaa kirjaa: Hän yksinkertaisesti hyppää monen jännittävän ja ehkä vähän haastavampaa kuvausta vaativan kohtauksen ohi. Tämä harmitti ainakin minua kirjaa lukiessa useamman kerran.

Silti: Tykkäsin kirjasta, kovasti. Mutta olenkin aikamoinen Paholainen pukeutuu Pradaan -fani. Ymmärrän, että kirja ei välttämättä kaikkiin uppoa, loppua voi pitää lällynä jne, mutta silti. Kivassa Andyssa vaan on paljon samaistuttavaa.

Tri Eben Alexander: Totuus taivaasta

Kirjan nimi: Totuus taivaasta
Kirjoittaja: Tri Even Alexander
Julkaistu: 2013 (suomeksi)
Sivuja: 190
Mistä minulle: Saatu kustantamolta

Kolmella virkkeellä: 

Totuus taivaasta on erittäin hyvin brändättyä (kirjoittaja on neurokirurgi) tauhkaa (jutussa ei ole suoranaisesti päätä eikä häntää) jossa kirjoittaja herää harvinaisen sairauden aiheuttamasta koomasta käytyään tuonpuoleisessa. Kirjassa esitettyjen tapahtumien todenperäisyyttä ovat kritisoineet niin kirjoittajan kanssa tekemisissä olleet lääkärit kuin koko kirjaa laajemminkin moni ei-uskovainen. Kirjoittaja olisi vakuuttavampi, jos hurmoshenkeä olisi rajoitettu ja tunteilua harkittu. 

Kuolleen kokemuksia

Kun Totuus taivaasta saapui, ajattelin takakannen perusteella, että kirja voi olla vähän samantyylinen kuin Tarinoita tuonpuoleisista josta innostuin valtavasti. Tarinoita tuonpuoleisesta -linkkiä etsiessäni muuten kauhistuin valtavasti: Olen lukenut kirjan tasan kaksi vuotta sitten! Huhhuh.... 

Tupareissamme yksi lukeva kaverini totesi kirjan nähtyään tämän olevan se kirja josta "kaikki nyt puhuvat". Hän oli ostanut kirjan samana päivänä. Moni kirjamyyjä onkin tuonut "miljoonia myynyttä teosta" näkyvästi esiin markkinoinnissan.

Totuus taivaasta -kirja on jo kannen mukaan "Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus". Lyhykäisyydessään kirjan tarina menee näin: Neurokirurgi Eben Alexander kärsii hirveistä kivuista kotonaan, viedään ambulanssilla sairaalaan, vaipuu koomaan, viettää aikaa tuonpuoleisessa ja herää koomasta viikon jälkeen juuri kun hoitoa ollaan lopettamassa. Nyt hän kokee missiokseen levittää sanomaa ihanasta tuonpuoleisesta. Hänen mukaansa kaikki ei päätykään tämän elämän jälkeen, vaan meitä odottaa jokin, joka on paljon hienompaa, kuin me ei-tuonpuoleisessa käyneet pystymme edes kuvittelemaan. Kieli on rikasta, mutta välillä melkein noloa.

Tällä tarinalla on ainakin rahastettu miljoonia. Se on erittäin, erittäin vahvasti uskonnollisesti värittynyt. Kirjailijan kokemus kantaa teosta, mutta valitettavasti en pysty sanomaan, onko kantava teema rahastusyritys, käytännöllinen höpsähdys vai ja kirjailijan henkilökohtaiset mielipiteet ja

Kirjailijan tarinaa on kritisoitu vahvasti jälkikäteen. Kirjailija itse ei ole välittänyt ottaa kantaa epäjohdonmukaisuuksiin vaan on mieluummin keskittynyt julkaisijoiden hyssyttelyyn. Kaikesta huolimatta kirja oli omalla tavallaan ihan viihdyttävä. En vain osaa suhtautua siihen kovin vakavasti.

Vuosi valejuoniselostuksen jälkeen

Tasan vuosi sitten kirjabloggaajat järjestivät lukijoiden hauskuudeksi ja koululaisten kiusaksi valearvio-flashmobin. Minä osallistuin tempaukseen Minna Canthin Työmiehen vaimoa käsittelevällä bloggauksellani. Juoniselostus ja siitä tehty "analyysi" olivat tietenkin täysin tuulesta temmattuja, olihan tarkoituksena harhauttaa koulutehtäviinsä valmiita vastauksia googlettelevia koululaisia.

 Joillekin ihmisille ajatus tahallisesti väärän tiedon lisäämisestä internetiin tuntuu ikävältä, mutta mielestäni tempaus oli paikallaan. Mielestäni se teki muuten helposti näkymättämäksi jäävän ongelman näkyväksi ja aktiiville opettajille helpommaksi todeta. Kaikki lukemani valejuoniselostukset ovat olleet sen verran kaukana todellisuudesta, että niiden valheellisuuden huomaa jo suunnilleen oikean kirjan takakannen luettuaan.

 Koska luulen, että aika harva ihminen huvikseen googlettelee hyvän aikaa sitten kirjoitetun kirjan juonta, voisi päätellä, että ainut ihmisryhmä, jolla tähän on suoranainen motiivi, ovat koululaiset. Oppilaiden juoniselostusten haun yleisyydestä kertonee se, että oma Työmiehen vaimo -parodiapostaukseni pysyttelee edelleenkin sivupalkkini top3 -luetuimmat postauksien joukossa. Vuoden aikana Työmiehen vaimosta kertovaa bloggausta on Bloggerin omien tilastojen mukaan katseltu 1518 kertaa. Kesäaikaan Työmiehen vaimo ei juuri pyörinyt suosituimpien hakusanojen joukossa, mutta pulpahti taas syyskuussa pintaan.

Selkeitä kiinnijäämisiäkin on tapahtunut: Esimerkiksi Sallan blogin Seitsemän veljestä -postauksen kommenttiosassa kaksi opettaja kertoo tulleensa postaukseen koululaisen erikoisen juoniselostuksen takia. Mielenkiintoista, sillä "kenen tahansa" luulisi osaavan päätellä, että Seitsemään veljekseen eivät kuulu huumesodat tai moottoripyöräjengit.

Minulta sympatiaa koulutehtävänsä kopioiville koululaisille ei juuri heru. Kaikenlaisia plagiointitapauksia on tapahtunut viime aikoina runsaasti myös ns. paremmissakin piireissä - Marimekon suunnittelijoiden lisäksi haluan viitata tässä myös Saksassa jatkuvasti vellovaan poliitikkojen kopioitujen väitöskirjojen vyyhtiin - mutta juuri siksi oman päättelyn ja omien ajatusten merkitystä täytyy korostaa varsinkin Suomen kaltaisessa pienessä maassa, jossa omaperäisyys, luovuus ja kekseliäisyys ovat selviytymisen avaimia.

Ei, tässä ei mielestäni todellakaan enää ole kyse pelkistä yksittäisistä kopioidusta äidinkielen esseistä tai kirjallisuustehtävistä. Vien tämän suoraan koko maan ja maanosan kansantalouden tasolle. Jos omia ajatuksia ja luovuutta ei ala löytyä, toinen mahdollinen todellisuus on se, jota veljeni hyvin mielenkiintoisesti omassa Etelä-Koreaan sijoittuvassa vaihtoblogissaan kuvaa. Jos muiden ajatusten suora kopiointi on ihan ok, tässä vaihtoehdossa me suomalaiset ja eurooppalaisetkin voimme yrittää kilpailla samassa joukossa kuin miljoonat aasialaiset uutta Samsungia luoden. Siinä skabassa pärjäävät parhaiten ne, jotka nukkuvat neljä tuntia yössä ja käyttävät kaiken muun aikansa asioiden ulkolukuun (ja torkahteluun ympäri vuorokauden). Omia ajatuksia ei juuri kannata olla, ellei sitten ole siinä pienessä valitussa joukossa, jolta omia ajatuksia ja johtajuutta vaaditaan.  Jokainen voi tietysti miettiä, miten hyvin lievään kermaperseilyyn tottunut kansakuntamme siinä kilpailussa pärjää.

Tätä tempausta tuskin tarvitsee hetkeen toistaa, sillä Google pitää huolen siitä, että paljon klikattuun ja linkitettyyn postaukseen pääsee jatkossakin helposti yhä uudestaan ja uudestaan.