Vuoden kohutuin kotimainen, yllättävin esikoinen - Taivaslaulu

Luin vuoden kohutuimman kotimaisen, ylättävän esikoisen. Kyseessä on tietenkin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. 

Kirjan nimi: Taivaslaulu

Kirjoittaja: Pauliina Rauhala

Sivuja:  284

Julkaistu: 2013

Mistä minulle: Lahjaksi lähipiiristä

Vilja on lestadiolaisnainen, Aleksi lestadiolaismies. Uskonto määrittää heitä lapsuudesta asti, ja he tietävät tahoillaan jo nuorina, että ilman ylitsepääsemättömältä tuntuvia uhrauksia se tulisi määrittämään heitä viimeiseen hengenvetoon. Kumpikaan ei silti nuorena arvannut, kuinka suuria uhrauksia oman hyvinvoinnin, parisuhteen ja mielenterveyden kannalta uskonnossa ja sitä kautta yhteisössä pysyminen vaatisi. 

Rauhala kertoo, mitä tapahtuu, kun vanhoillislestadiolainen äiti ei enää jaksa. Kun kyse ei ole vain uskon horjumisesta, vaan siitä, miten keho on piiskautunut jatkuvilla synnytyksillä äärirajoille. Kun mieli ei enää jaksa, kun se tietää, että armoa saa vasta vaihdevuosina. Rauhala kuvaa, miltä tuntuu, kun kulissia haluaa pitää yllä, mutta vaikka toimisi kuten parhaaksi taitaa, aika ei silti riitä kaikille lapsille. Riittämättömyyden tunne on ääretön, päivät selviytymistä, yöt heräilyä, aamut pahoinvointia, aina uudelleen ja uudelleen, ja sitten tulee pelko, sitten pettymys ja kauhu, uudelleen ja uudelleen, tasapainoilu oman jaksamisen ja sen mitä haluaa välillä.  

 Rauhala rakentaa tarinansa yhteisöön, jonne ulkopuolinen ei kovin tarkasti näe. Lukija ei tietysti tiedä, mikä kaikki on tai voisi olla totta, mutta on valmis uskomaan kaiken mitä Rauhala sanoo. Kirjailija onnistuu kertomaan yhteisöstä mielestäni erinomaisesti kauniilla sanoilla, vaikka niiden taakse kätkeytyy kovin paljon asioita, joita lukija ei ole vaalmis hyväksymään. Ajattelin jo lukiessa, että on saavutus kertoa inhottavista asioista olematta inhorealistinen. Lukuilo säilyy ja tarina kulkee upeasti eteenpäin. Luen tuntikausia kiinnostuneena, kauhistuneena ja ymmärtävänä. Rauhala on kannuksensa ansainnut. Odotan mielenkiinnolla, mistä hän keksii kirjoittaa seuraavaksi.

Kieltä on kehuttu ja moitittu runolliseksi ja koukeroiseksi. Se toimii silti erinomaisesti, eikä kieli vie mielestäni liikaa huomiota tekstiltä tai pilaa sitä raskaslukuiseksi. 

En silti sanoisi, että kirja oli mielestäni nerokas tai tajunnanräjäyttävän hyvä. Minun on silti helppo ymmärtää, miksi niin moni on pitänyt siitä. Siinä on koskettava tarina, sopivasti tarttumapintaa mutta silti mielenkiintoista outoutta ja vierautta. Ja uskallan suositella tätä hyvin monenlaisille lukijoille, sillä tarinassa on varmasti uutta monelle.

Aioin ensin kirjoittaa, että kirja on herättänyt paljon vasatustusta ja syytöksiä lestadiolaisyhteisössä. En oikeastaan tiedä miksi, mistä sain moisen ajatuksen mieleen. Pikaisella googletuksella löysin vain varovaisen positiivista palaututetta, kuten täältä. 

Voiko kirja muuttaa kokonaista uskontokuntaa, tai ainakin tehdä siitä hieman... Uskallanko sanoa... Inhimmillisemmän joillekin? 

Rauhala onnistuu kuitenkin olemaan kirjassa tuomitsematta yksisuuntaisesti. Hän kuvaa kirjansa tarinassa erittäin hyvin sen, kuinka se, mikä voi olla toiselle kestämätöntä, voi olla toiselle onnen tyyssija. Yksilölle ongelmat alkavat kuitenkin luonnollisesti siitä, että hänen jaksamisensa loputtua hän ei voi muuttaa elämäänsä vain joltain usein, vaan joutuu muuttamaan koko elämänsä sosiaalista piiriä myöten.

Taivaslaulusta on blogattu valtavasti. En lukenut ainuttakaan blogijuttua ennen kuin luin kirjan itse, ja nyt alan uppoutua niihin syvemmin. Pikaisella vilkaisulla mielenkiintoisia näkökulmia kirjaan löytyy ainakin seuraavien linkkien takaa:

Lue, ihminen! Tavallista runollisempi ja omakohtaisempi lähestymistapa.

Kalevan juttu siitä, että Taivaslaulu on Oulun kirjaston kaikkien aikojen varatuin kirja ja etenkin ne kommentit. 

Leena Lumen vahva teksti ja mielettömästi mielenkiintoisia kommentteja.

Amman lukuhetken selkeästi jäsennelty bloggaus.

Kaikki lukivat tämän jo minua ennen, joten kertokaa: Onko vahvat tunteet säilyneet vielä kuukausia lukemisen jälkeenkin?

Hunger Games, Catching Fire -elokuva

Kävin katsomassa eilen torstaina Hunger Games -trilogian toissen kirjaan, Vihan liekkeihin (Catching Fire), pohjautuvan elokuvan. Aika kiitää kun on hauskaa tai jotain, sillä vaikka Nälkäpeli tuntuu minun ajanlaskussani vielä aika uudelta teokselta, on kirjan lukemisesta minulla kulunut jo kaksi vuotta. Todisteet löytyvät tästä postauksesta. Ei siis ihme, että kirjan jokainen yksityiskohta ei enää ollut aivan tarkalleen mielessä.

Potsdamer Platzilla oli näyttävät valot ja näyttävä valmistautuminen toisen Hobitin ensi-iltaan!

Siitä huolimatta tai varmaan juuri siksi Catching Fire oli minulle yksi tämän vuoden parhaista elokuvakokemuksista. Elokuva oli visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja Collinssin kirjoittama tarina tuli siitä mielestäni selkeästi läpi. Ihastelin kirjoittajan fiksuutta koko suuren tarinan takana. Onko hän ajatellut Uutta uljasta maailmaa jossa jo elämme Capitolin tyyliin? Ovatko Capitolia palvelevat Panemin alueet suora rinnastus kehitysmaihin, joihin likainen työ on pyyhitty ja joissa silti nähdään nälkää?

Elokuvassa ensimmäisestä Nälkäpelistä selvinnyt Katniss palaa vyöhyke kahdelletoista. Koska vyöhykkeillä on kapinan liekkejä, presidentti Snow päättää pistäytyä henkilökohtaisesti Katnissin kotona kertomassa, miten tämän on syytä käyttäytyä. Katniss ei vielä ymmärrä, millainen vaikutus hänen esityksellän Nälkäpelissä on ollut. Katniss ei tietysti silti pääse voittajaroolistaan irti, vaan joutuu näyttelemään kanssavoittajaansa, Peetaan rakastunutta itseään. Panemin alueelta toiselle suuntautuvalla kiertueella Katniss ja Peeta näkevät, kuinka huonosti asiat todella ovat. Turvallisuusjoukot levittäytyvät myös Katnissin kotikaupunkiin, eikä paluuta menneeseen näytä olevan. Katnissin on esitettävä roolinsa, mutta mikään ei tunnu riittävän. 


Muistikuvani trilogian viimeisestä kirjasta, Matkijanärhestä, ovat niin haaleat, että minun tekisi mieli lukea se nyt uudestaan. 

Mieheni moitti Vihan liekkejä "mielettömän tylsäksi, elokuvaa ei tarvitse kuljetta eteenpäin kuin jotain runonlausuntaa" vaikka kirjasta pitikin. Minä taas nautin elokuvan joka sekunnista enkä olisi lyhentänyt sitä lainkaan. Lasken Vihan liekit elokuvan niihin harvoihin tapauksiin, jossa elokuva on yhtä hyvä kuin sen pohjana oleva kirja.

Lukuvinkki Kiakkovieraille ja Gyniselle

Päiviä myöhässä, mutta kuitenkin: Hyvää itsenäisyyspäivää! 

Tänä vuonna itsenäisyyspäivä, itsenäisyyspäivän vastaanotto ja niihin liittyvät tapahtumat ovat tarjonneet enemmän jälkipuintimahdollisuuksia kuin aikoihin. Perinteisten pukumittelöiden lisäksi media ja kahvipöydät pyörittävät kolmea pääaihetta:

1. Itsenäisyyspäivän juhlien konsertti
2. Kiakkovieraat
3. Silver Gyninen

1. Vanhemmilleni kävi ansaittu onni ja heidät oli kutsuttu tänä vuonna vastaanotolle. Istuinkin videotykin kuvan ääressä naulittuna heidän kättelyvuoroonsa saakka, mutta konserttiin en pikkujoulujen etkotunnelmissa kunnolla perjantaina keskittynyt. Katsoinkin konsertin vielä sunnuntaina joulukorttien piirtelyn lomassa Areenasta. Se oli mielestäni vaikuttava, hieno, monipuolinen, eikä ollenkaan niin synkkä, kuin olin välillä lukemistani arvosteluista arvellut.   

2. Mietin hetken, halausinko edes kuvitelmissani keskustella mielenosoittajien kanssa kasvokkain. Vastaus on kuitenkin kyllä. Ottaisin kuitenkin mukaan kasan kaavioita Suomen matalasta pieni- ja keskituloisten veroasteesta, monta luokkayhteiskunnan sanamääritelmää, kertoisin hyvästä koulutuksesta, tuetusta opiskelusta ja Suomen korkeasta palkkatasosta. Jos et onnistu Suomessa, missä maassa voisit onnistua? Tai, minkä maan yhteiskuntamallin kopioisit Suomeen? Paitsi että ai niin, hyvinvointivaltio ei suosi heitä, jotka innostuvat auttamaan itseään vasta, kun tajuavat, että jossain on tiukka raja jonka takaa on vaikea kivuta takaisin. Kun on katsellut 400 euron minijobeista, mahdollisuudesta pudota sairasvakuutusjärjestelmän ulkopuolelle, mielettömistä veroista ja sairasvakuutusmaksuista kyhättyä Saksaa jossa opintotuesta lähinnä haaveillaan, alkavat jotkut asiat, näyttää, noh, erilaisilta. Kiakkovieraiden kannattaisi lukea sama kirja, jonka minä luin viikonloppuna, eli Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät. Elämän rankkuus voisi avautua hieman eri tavalla. Ja meillä voisi olla jotain keskusteltavaa.

3. Tässä kohtaa toivoisin, että moni ihminen olisi haastattelun (jonka aikana on helppo oppia, mitä myötähäpeä tarkoittaa) ymmärtäisi, että tahdikkuuden, käytöstapojen ja kaiken muun sivistyksen olisi alettava siitä, mihin faktatieto ja paniikki jättävät. Jos historia tarpeeksi monen mielestä alkaa näyttää maasta erilliseltä avaruuden osaselta ilman mitään yhteyttä nykyhetkeen, voi käydä niin, että alamme ihmiskuntana toistaa samoja virheitä aina uudelleen ja uudelleen noin 80 vuoden aikajänteellä. Haluan antaa Gyniselle paljon anteeksi, koska kamerat ovat jännittäviä, itsenäisyyspäivän juhlat ovat jännittäviä, ja vastauksia ei ehkä ollut vain mietitty eteenpäin, ja sanonnat kuten "rehellisyys on hyve" ja "ole vain oma itsesi" olivat ehkä takertuneet liian kovasti päähän. Tämä oli taatusti oppimiskokemus, kovin monelle ihmiselle. Suosittelen Jään ja tulen kevättä myös Gyniselle.

Näissä tunnelmissa ja mietteissä luin lauantaina ja sunnuntaina Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kolmannen osan, Jään ja tulen kevään. 

Kirjan nimi: Jään ja tulen kevät

Kirjoittaja: Sirpa Kähkönen

Julkaistu: 2004

Sivuja: 382

Mistä minulle: Ostettu

 

Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan aikaan. Ennestään tuttujen päähenkilöiden elämä kulkee eteenpäin - todellakin raskaasti eläen, ei mitenkään kevyesti alamäkeen rullaten. Loppu ovat niin työt, rahat kuin ruokakin. Päähenkilö, Anna, yrittää säilyttää sovun kolmen sukupolven ja kolmen aikuisen naisen taloudessa.Perheen miehen, Lassin, mielenterveys on paranemaan päin, mutta kun töitä ei ole ja menneisyyden haamut vainoavat, Anna ottaa perheen elättäjän roolin ja menee palkkatöihin. Hän kärsii huonoa omatuntoa on niin sunnuntaitöistä kuin alkoholin menekin edistämisestäkin, mutta toisaalta työ tuo myös vapautta ja mahdollisuuksia elämään. 

 

Kirja ei ole aivan yhtä intensiivinen kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ja siinä tosiaan on jonkinlainen väliajan maku. Kuten jokainen kirjaa lukeva tietysti tietää, sota lähenee taas ja mikään ei ole varmaa. Ihmiset yrittävät toisaalta nauttia hetkestä, toisaalta selviytyä materiaalisesta niukkuudesta. Elämää elettiin päivä tai viikko kerrallaan, naiset lähtivät töihin, vanhuksista pidettiin huolta kotona eivätkä lapset nähneet äitejään varmaan edes siinä määrin kuin nykyisin. 

 

Kähkönen kirjoittaa edelleen mielestäni yllättävän sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Kuopio-sarjan kaksi seuraavaakin osaa on hankittuna, joten tarttunen niihin pian. 

Osta ihmistenlehti Huuma, nyt!

Heipähei!

Tämän jutun motiivi on seuraava: Toivon, että mahdollisimman moni klikkaa linkistä http://mesenaatti.me/ihmistenlehti-huuma/ nyt ja ostaa lehden.

Kuva Huuman sivuilta http://huumalehti.com/

Sitten vähän pidemmin:

Olen liikkeellä harvinaisen itsekkäillä motiiveilla: yritän kannustaa mahdollisimman monta henkeä ostamaan lehden, jotta minäkin saisin sen! Olen jo itse, omin rahoin lehteni maksanut, joten mistään yhteistyöstä ei siis ole kysymys.

Mikä lehti?

 Huuma on lehti, joka tekijöidensä mielestä vielä puuttuu lehtihyllystä. Siksi he ovat päättäneet tehdä sen itse. Markkinoinnin kärkenä on sana ihmistenlehti. Sitä on selitetty auki kertomalla, että teemoina on teknologiaa, urheilua, yhteiskunnallisia aiheita ja kulttuuria - perinteiset naistenlehtiaiheet kuten sisustus, kauneus ja muoti siis puuttuvat, ellei muotia ole sujautettu ovelasti kulttuurin alle jne.

Tekijöistä voi lukea lisää täältä. Joukosta löytyy vähän erilaista sakkia kuin naistenlehtien toimituksesta ylseensä, joten odotan tuoreita tarinoita ja mielenkiintoisia näkemyksiä.

Minulle lehti tuli tutuksi mahtavan Kuinka purjehtijaksi tullaan -blogin kautta, sen pitäjä on yksi lehden tekijöistä.

Miksi toivon, että mahdollisimman moni ostaa lehden:

Koska lehdessä ei ole mainoksia, se rahoitetaan yhteisörahoituksella. Jokainen lehden haluava maksaa 10 euroa, ja jos tavoitesumma 20 000 euroa saadaan seuraavan 16 päivän sisällä kasaan, lehti painetaan ja toimitetaan ostajille. Jos tavoitesummaa ei saada kasaan, maksut palautetaan ostajille. Lehdessä tulee olemaan 64 sivua, mikä on ilman mainoksia mielestäni ihan hyvä paketti luettavaa.

Mitäs sitten?

Mene http://mesenaatti.me/ihmistenlehti-huuma/ ja osta lehti.
Koska lehteä toimitetaan vain Suomeen, minä tilasin tämän vanhempieni Suomen osoitteeseen.

Mitä te tykkäätte ideasta, ja kiinnostaako lehti?

Vuoden 2013 top kolmeen: Richard K. Morgan: Altered Carbon

Kirjan nimi: Altered Carbon

Kirjoittaja: Richard K. Morgan

Julkaistu: 2002

Mistä minulle:  Kindleen, Amazon.com

Kuva Wikipedia

Luin Morganin Altered Carbonin jo hyvän aikaa sitten, ikään kuin jatkoksi vuonna 2012 aloittamaani (hehheh) scifi-haasteeseen. Kirja kuuluu scifin alagenreen cyberpunk. Genrelle on Wikipedian mukaan ominaista löyhästi tulkittuna muun muassa tekoäly, tietotekniikan yhdistäminen ihmiseen ja muutokset yhteiskuntajärjestyksessä tai sosiaalisessa normistossa.

Innostuin valitsemaan Altered Carbonin cyberpunk-kirjakseni juuri sen mielenkiintoisen idean ja alkuasetelman vuoksi. Kirjassa eletään jonkinlaisessa dystooppisessa maailmassa, jossa ihmisten persoonallisuus, tai tulkitsen sen nyt tässä hengellisesti sieluksi kuten jotkut kirjan hahmotkin tekevät, voidaan tallentaa digitaalisesti. Digitaalinen tallenne voidaan asentaa sitten aina uuteen kehoon tai "asuun" (sleeve), kuten Morgan asian ilmaisee.

Jo pelkkä kirjan perusasetelma, tai sen maailman tila, vie siis jo todella syvällisten pohdintojen äärelle. Asennuttaisiko itsensä kuoleman jälkeen uudelleen ja uudelleen? Entä, jos usein tehtäviin uudelleenasennuksiin ei olisi varaa, ja joutuisi jatkuvasti käymään läpi ikääntymistä ja elämää jo vanhemmassa kehossa? Kenen tämän tapaista toimintaa pitäisi rajoittaa, ja jos tämä olisi nyt mahdollista, kuka sen voisi estää? Jo kirjaa valitessani muistin, miksi juuri scifistä oikein osuessaan löytyvät ne minulle kaikista antoisimmat kirjat.

Varsinainen juoni on seuraava: Rikas mies, Laurens, on tehnyt ilmeisesti itsemurhan tuhoamalla tallentimensa. Onnekseen tai harmikseen tämä voidaan kuitenkin asentaa uuteen kehoon 48 tunnin välein tallennettavasta varmuuskopiosta. Varmuuskopiosta henkiin herätetty ja melkein 48 tunnin muistot kadottanut mies on vakuuttunut, että itsemurhan sijaan kyseessä on murha ja palkkaa kirjan päähenkilön, etsivä Takeshi Kovacsin tutkimaan asiaa.

Tunnelmassa samaa film noir -henkeä kuin China Miévillen Toisissa. Kirja kestää ehdottomasti useammankin lukemisen, suoraan sanottuna minulta se jopa vaatisi toisen. Vaikka kyseessä on periaatteessa scifin lisäksi myös trilleri tai dekkari, ovat erinäiset kirjan sisään pykätyt huomiot kuitenkin ehdottomasti sen mielenkiintoisinta antia. Joka tapauksessa, kirja oli niin hyvä, että julistan sen tässä vaiheessa vuoden 2013 top kolmoseeni. Kuten ennestään on käynyt varsin selväksi, nyt siellä majailee jo Gone Girl.

Like on julkaissut kirjan suomeksi vuonna 2007 nimellä Muuntohiili.

Mitä NaNoWriMo opetti minulle itsestäni, kirjoittamisesta ja ihmisenä olemisesta

Osallistuin National Novel Writing Monthiin, NaNoWriMoon nyt toisen kerran. Ideana on haastaa itsensä ja kirjoittaa marraskuun aikana vähintään 50 000 sanaa pitkä kirja. Palkinnoksi saa voittajafiiliksen, lainata kivoja kuvia ja katsoa kivan pienen videoklipin.

Kuva nanowrimo.org

 Tuliko selväksi? I DID IT! Kaikesta (aloitus ilman mitään järkevää kuvaa juonesta, marraskuulle sijoittuneista vierailijoista ja viimeisten päivien loppupaniikista) huolimatta tein sen, eli kirjoitin 50.000 sanaa pitkän romaanin. Siinä on alku, keskiosa ja loppu.

Kuten moni varmasti aavistaa mutta ei silti anna rajoittaa uteliaisuuttaan, "kirja" on niin keskeneräinen että ei tule nykymuodossaan näkemään ikina koskaan kenenkään muun kuin minun katsettani.

Olen silti, tietenkin, hyvin hyvin tyytyväinen siihen, että haastoin itseni ja tein sen - kirjoitin jo toisen kirjan mittaisen tekeleen.

Kuukauden aikana opin ainakin tämän:

• 1000 sanaa kirjoittaa puolessa tunnissa, jos on teknisesti yhtä nopea kirjoittaja kuin minä ja tietää, mitä tekee.
• Jos ei tiedä, mitä tekee, voi 1000 sanan kirjoittamiseen käyttää helposti neljä tuntia, vaikka olisi teknisesti yhtä nopea kirjoittaja kuin minä.
• Optimaalinen kirjoitusrupeamani olisi noin tunti aamulla ja tunti illalla
• Edellinen tarkoittaisi parhaimmillaan noin 4000 sanaa päivässä. Aika tai sen puute siis ainakin minulle vain tekosyy olla kirjoittamatta "jotain suurta".
• Kun, huomatkaa, kun, alan kirjoittaa oikeaa kirjaa (tälle lienee parempi asettaa deadline), suunnittelen ensin kokonaisuuden kappale kerrallaan, päätän mitä missäkin luvussa tapahtuu ja kirjoitan ne sitten (näen jo upean post it -kollaasin). Tämän jälkeen teen toisen kierroksen, jossa harrastan raakaa editointia. Leikkaan noin puolet dialogista pois.
• Osaan vielä kirjoittaa aika huonosti. En tiedä esimerkiksi lopullisen tekstin hiomisesta juuri mitään, koska kärsimättömänä ihmisenä kaahotan mieluummin ensin kerran loppuun ja hion sitten jos aikaa on.
• Tutut paikat ja henkilöt alkavat vaikuttaa aivan erilaisilta kuin ennen, kun miettii, mitä ominaisuuksia niistä tai heiltä haluaa poimia omaan, keksittyyn tarinaansa.
• Edelliseen liittyen: Minun on vaikeaa tai mahdotonta rakentaa täysin tuulesta temmattuja ihmisiä.
• Määrälliset tavoitteet ovat siinä mielessä hyviä, että niihin pääsemistä on helppo mitata. Tämän ansiosta on myös helppo sanoa itselleen, mikä on tarpeeksi.
• Jokin muutos elämässään on helppo tehdä uskottelemalla sen olevan vain väliaikainen.

Osallistuitko sinä NaNoWriMoon? Oletko ajatellut osallistua?

Jos toivoisin kirjoja joululahjaksi, toivoisin näitä

Yritin juuri rakentaa joulukuusen kirjoista. Sellaisia vilahteli ainakin viime vuonna Facebookissa, ja ihastuin ideaan.

Tein yhden version, sitten toisen. Molemmista tuli pieniä ja ehkä aavistuksen huteria. Googlasin juuri ohjeita, ja kun luin, että tämänkin kuusen tekemiseen oli mennyt aikaa noin tunti (ei siinä, se on hieno, mutta ei supererikoinen!), tajusin, että oma pitkäjänteisyyteni taitaa tarvita huomenna vain uutta harjoituskierrosta.

Joka tapauksessa, nurkista, seinustoilta ja pahvilaatikoista löytyneiden kirjojen määrästä hämmästyneenä päätin, että en ainakaan hirmuisen tietoisesti pyydä yhtään kirjaa joululahjaksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö ilahtuisi, jos saisin joitain tiettyjä kirjoja. Siis, jos pyytäisin kirjoja lahjaksi, ne olisivat nämä:

Ville Haapasalosta kertova "Et kuitenkaan usko...". Haapasalon matkailuohjelmat ovat huippumielenkiintoisia. Lisäksi hän on todella kummallinen ilmiö Venäjällä, niin suuri, että sitä ei oikein voi käsittää. Omituisinta on se, että hän on onnistunut paisumaan sellaiseksi vähän vahingossa tavallisesta suomalaispojasta.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli Haapasalosta vasta vähän aikaa sitten pitkä juttu, joka oli kyllä suorastaan oiva ennakkomainos kirjasta. Lisäksi kirjasta on tehty hieno Youtube-videokin. Kirjan jutut lienevät paikoin kirkkailla kynillä väritettyjä, mutta koska varsinkin Venäjällä totuus on usein tarua ihmeellisempää, lukisin kirjan enemmän kuin mielelläni. Äitini oli jo pyöritellyt kirjaa kerran kaupassa, mutta koska se ei ilmeisesti ole mitään tavallista lukukirja- vaan pikemminkin kahvipöytäkokoa, se oli jäänyt ainakin vielä ostamatta.

Kuva Docendon sivulta.

 Johanna Sinisalon Auringon ydin. Harmittaa jo nyt ihan vietävästi, että en tajunnut pyytää tätä kirjamessutuliaisena! Jokainen lukemani Sinisalo on kuitenkin ollut parempi kuin hyvä, joten odotan tämän kirjan lukemista jo kovasti. En viihtymis- vaan ajattelumielessä.

Kuva Teos.

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkeavat sateessa. Samat alkusanat kuin Sinisaloon, tosin luulen tämän olevan kevyempää luettavaa.

Kuva Atena.

 Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin Madventures - Uusi kansainvälisen seikkailijan opas. Koska matkakuume. Oikeasti minulla on jo se vanhempi kirja (=ostin sen miehelle synttärilahjaksi, kyllä, kieroa, mutta ainakin yhtä kieroa oli se, että seuraavana vuonna "minä" sain joululahjaksi iPadin). Joka tapauksessa, ehkä niissä 100 uudessa sivussa on jotain mielenkiintoista mitä en vielä tiedä? Tosin, jos joku kaveri saa tämän käsiinsä, pelkkä lainaaminen voisi riittää.

Kuva WSOY.

 Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista. En tajua, miten en ole lukenut tätä kirjaa vieläkään (oikeasti tiedän - minulla ei ole täällä kirjastokorttia). Se ilmestyi jo aikoja sitten, hiplaan tätä säännöllisesti kirjakaupoissa ja Delislen aiemmat vieraaseen maahan sijoittuneet sarjakuvat ovat olleet aivan mahtavia.

Kuva WSOY.

Joko te olette kirjoittaneet kirjatoiveita joulupukille?