Uutta uudessa osoitteessa

Heipä hei!
Osin Bloggerin kuvatilan täyttymisen takia, osin sen kuuluisan muun elämän takia täällä on ollut hiljaista. Satunnaisia kirjajuttujani (juuri luettua: Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus, suosittelen!) ja muuta voi kuitenkin seurailla osoitteessa fitterforlife.blog

Self-help -parodiaa ja pakolaisia spekulatiivisen fiktion maailmassa *****

Pidän pitkistä kirjoista, polveilevista tarinoista. Mutta, myönnän, että kantavan idean ja kokonaisen tarinan puristaminen noin 200 sivuun vasta taitoa vaatiikin. 

Mohsin Hamid on yksi vuoden 2017 kirjailijalöytöjäni. Joku, joka listaa Murakamin ja F. S. Fitzgeraldin inspiraationlähteekseen ja on paristi Man Booker Prizen ehdokaslistalla, ei voi olla kovin huono. 

Aloitin viime vuonna kirjalla Reluctant Fundamentalist, jatkoin How to Get Filthy Rich in Rising Asialla ja viimeksi melkein kyynelehdin Exit Westin parissa. 

Kirjat ovat hyvin erilaisia, hyvin samanlaisia, sellaisia, joissa eletään vahvasti yksilön kautta mutta kerrotaan erittäin suurta tarinaa. Sellaista, mikä kertoo koko maailmasta ja siitä miten yksilöt muuttavat sitä tai muuttuvat sen mukana. 

Ensin pari sanaa self-help parodiasta, tai self-help muodossa kirjoitetusta kirjasta How to Get Filthy Rich in Rising Asia. Jos lukujen nimet olisi listattu, sitä voisi erehtyä luulemaan self-help genreen kuuluvaksi. Hän tasapainoilee kertomuksen ja jonkinlaisen metatiedon hippusten pudottelun välillä, jakaen taitavasti kirjoitetun tarinan.

Uusin, Exit West, on täysin tässä hetkessä. Hamid hyödyntää spekulatiivista fiktiota loistavasti. Idea on yksinkertainen: Mitä tapahtuu, kun pakolaiskriisin keskellä kaupunkiin ilmestyy mustia ovia, jotka vievät läpi kävelevän... Jonnekin? Mikä on se raja, joka saa jättämään kodin? Mitä tapahtuu, kun ihmiset voivat liikkua paikasta toiseen, ainakin jonnekin, ainakin yhteen suuntaan, sankoin joukoin? Mitä ovat me ja he, mitä on ulkopuolisuus, mitä tapahtuu lähtijöille, tulijoille, mitä ajattelevat he, jotka ovat paikallaan?

Luo todellisuus ja antaa ääni. Vaikka sitten vaihtoehtoinen todellisuus, vaikka sitten kaukainen ääni.

Lontoon kolme vähemmän tunnettua museota

Matkapostaukset tuntuvat pysyvän sitkeästi blogini luetuimpien juttujen joukossa (hello Dubai vuodelta 2013...) joten päätin jakaa silloin tällöin myös Lontoovinkkejä.

Olen aina pitänyt museoista ja gallerioista. Lontoo on taiteen- tai historianystävälle aikamoinen unelmakohde, sillä useimpien museoiden ja gallerioiden vakionäyttelyt ovat ilmaisia. Pidemmittä puheitta, tässä kolme vinkkiä, joita ei välttämättä ole vielä ensimmäisellä Lontoo-käynnillä koluttu.

The Wallace Collection on Marylebonen sydämmessä, kävelymatkan päässä Oxford Streetiltä. Talo ei näytä supervaikuttavalta ulospäin, mutta sisällä tunnet jo portaat nähtyäsi astuneesi palatsiin. Jokainen huone olisi näkemisen arvoinen jo ihan tyhjänäkin, mutta kun seinät on vuorattu ranskalaisella taiteella ja suurilla mestareilla, ja jopa huonekalut ovat upeita näyttelyesineitä, väitän tätä yhdeksi Lontoon parhaiten suuren suurilta massoilta piilotetulta museolta. Alakerrasta löytyy mieletön määrä haarniskoja ja keskiaikaisia sotimisvälineitä ja aseita aina peitsistä ja haulikoista erilaisiin piikkipalloihin. Myös Wallace Collectionissa on hyvä kahvila - suosittelen etenkin sangen kohtuuhintaiselle iltapäiväteelle.

The Saatchi Gallery löytyy Chelsean ytimestä. Saatchi keskittyy nykytaiteeseen. Näyttelyt vaihtuvat rivakasti, eli noin kolmen-neljän kuukauden välein. Näyttelyt ovat aina selkeitä ja usein hyvinkin meilenkiintoisen teeman ympärille kerättyjä. Viimeksi kävin katsomassa Neuvostoliiton jälkeistä taidetta, jossa keskityttiin paljon etenkin taiteeseen yhteiskunnallisen kritiikin ja jopa anarkian välineenä. Saatchi on käymisen arvoinen jo ihan Chelseaan tutustumisen takia - jos et tiedä mitä adjektiivi 'posh' tarkoittaa, se selviää kun käyskentelet King's Roadilla.

The Photographer's Gallery on pieni, Oxford Streetin eteläpuolella oleva valokuvagalleria. Täälläkin näyttelyt ovat yleensä todella hyvin esitettyjä. Ilmainen pääsy ennen puoltapäivää. 

Onko teillä suosikkimuseoita Lontoossa? 

Julkaistu aiemmin http://fitterforlife.blog

Ensimmäinen vakava Brexit-romaani: Ali Smith - Autumn

Kirja: Autumn
Kirjailija: Ali Smith
Julkaisuvuosi: 2017
Sivuja: 263
Mistä ja miksi minulle: Oma ostos kirjakaupasta - näin tämän niin monessa instagram-feedissä, että päätin lukea uteliaisuuttani

 

It was the worst of times, it was the worst of times.

Mikä avaus.  

Ali Smithin Autumnia on tituuleerattu 'ensimmäiseksi vakavasti otettavaksi Brexit-romaaniksi'. Sitä, että näin korkealaatuinen teos ilmestyi niin pian Brexitin jälkeen, hämmästeltiin. No, Smithillä on ns. muutama vuosi kokemusta alla, kirja ei ole kovin paksu, ja ideaa varmasti kypsyteltiin taukoamatta. Kukapa ei olisi Brexitiä taukoamatta miettinyt. 

Luin kirjasta joitakin arvosteluja jo sitä lukiessani. Tämä Financial Timesin julkaisema versio on niin hyvä, että tuntuu turhalta lisätä tai poistaa mitään. 

Kirja on tosiaan yllättävän juoneton. Silti sen päähenkilöt, satavuotias Daniel ja '84 syntynyt Elisabeth, kantavat sitä upeasti. Teksti on mahtavaa - samanaikaisesti yksinkertaista ja kikkailematonta (niin, että tällainen Brexit-uhrikin sitä helposti ymmärtää), ja samaan aikaan todella täsmällistä ja rikasta.  

Here’s an old story so new that it’s still in the middle of happening, writing itself right now with no knowledge of where or how it’ll end.

Tämä kirja kertoo hyvin, miltä Brexit tuntuu, ja miltä se näyttää maan sisällä. Miten tytär ja äiti voivat olla niin eri mieltä, miten kaikilla on mielestään oikeus mielipiteeseensä, eikä sillanrakentajia ole. Järkytys on säilynyt jo 18 kuukautta. 

All across the country, people felt it was the wrong thing. All across the country, people felt it was the right thing. All across the country, people felt they’d really lost. All across the country, people felt they’d really won. All across the country, people felt they’d done the right thing and other people had done the wrong thing.

Vuoden 2017 parhaat kirjat

Vuoden parhaat kirjat - ei tänä vuonna julkaistuista, vaan niistä, joihin minä olen saanut tänä vuonna tutustua.


 
Vuoden paras:
Colson Whitehead - The Underground Railroad: Yleensä pidän kaikenlaisia historiallisia romaaneja vähän tylsinä. Nyt sukelsin orjuuteen, joka on aihe jota ei lukion siloteltujen historiantuntien jälkeen ole tullut pohdittua. Todella vahva kirja jossa niin tarina kuin henkilöhahmotkin ovat syviä.

Vuoden Chic Lit:
Se ei ole Jojo Moyesin Me Before You. Pinnalliset ja vähän nolot karikatyyrihenkilöt, ei-mikään-uusi informaatio ja todella yksinkertainen kieli tekevät Moyesista varsinaisen ajantappokirjailijan. Mielenkiintoisempaa huvitusta tarjosi Ayisha Malikin Sophie Khan - kirjat, jossapakistanilaisperheen lontoolaistytär navigoi kahden kulttuurin ja oman aikuistumisensa keskellä. 

Vuoden fakta:
The Chimp Paradox. Kirjan kansi näyttää turhan imelältä puhuen jotain tiestä menestykseen, mutta suosittelen tarttumaan tähän silti. Niin omaa kuin muidenkin käytöstä voi ymmärtää paljon paremmin, kun muistaa, että sen oikean minämme lisäksi meissä asuu pieni apina, joka meidän on osattava pitää sopivan tyytyväisenä.

Vuoden 'mukaan autiolle saarelle':
Siri Huvstedt - The Woman looking at men looking at women. Melkein jokaisessa tämän kirjan novellissa tai suorastaan artikkelissa riittäisi pohtimista ainakin viikoksi. Mikä onkaan kirjallisuuden idea tai miten mielemme toimii?

Vuoden kirjailijalöytö:
Mohsin Hamidin The Reluctant Fundamentalist on loistava, ja lisäksi kirjailija on osannut tehdä omasta elämästään niin sanotusti erittäin mielenkiintoisen setin. Law Schoolista konsultiksi ja kirjailijaksi, sitten kolmen päivän työviikko ja lisää kirjoittamista, ajatusten julkaisemista arvovaltaisissa lehdissä, useamman maan välillä asumista. Kuulostaa hyvältä.

Hiromi Kawakami: Strange Weather in Tokyo

Sunnuntaikävelyni pari viikkoa sitten joogatunnilta kotiin oli kallis. Kuten aika usein, poikkesin King's Roadin Waterstoneen.

Oli minulla ihan asiaa - olin etsimässä Shirley Jacksonin kirjaa "The Haunting of Hill House", jonka haluan lukea marraskuista kirjakerhoa varten. 

No, en löytänyt Shirley Jacksonilta juuri tätä nimenomaista kirjaa, mutta ihan hirveästi kaikkea muuta.

Mietin välillä, miksi löydän täällä jokaisella kirjakauppakerralla niin kamalasti luettavaa. Päädyin siihen, että kirjakaupat voivat kiittää mainiota esillepanoaan. Uusien kirjojen lisäksi pyödille on asetettu esiteltäväksi paljon vanhempaa tuotantoa milloin minkäkin teeman ympärille, ja niin Strange Weather in Tokyokin tarttui mukaan.

Kirjan nimi: Strange Weather in Tokyo
Kirjailija: Hiromi Kawakami
Julkaistu: 2013
Sivuja: 176
Kustantaja: Portobello Books
Käännös: Allison Markin Powell

Kawakami oli minulle ennestään tuntematon, vaikka kirjan nimi kuulostikin etäisesti tutulta. Teos on kuin Haruki Murakamin kirjan "After Dark" sisar, niin samanlainen tunnelma niissä on. 

Vaikka After Darkin lukemisesta on iäisyys, tunnistan silti paljon samoja elementtejä - naiskertoja, baari tai baareja, paljon yötä. 

Kirja veti mukaansa niin, että luin sen yhden päivän aikana kahdelta istumalta - Puolet kahvilassa, puolet vanhalla hautausmaalla auringosta nauttien. Ehkä tämä teki tarinasta vielä vähän intensiivisemmän.

Tästäkin tarinasta jäi olo, että se pitäisi lukea vielä uudestaan.

Testissä Blinkist - voiko faktaproosan puristaa varttiin?

Blinkist on sovellus, joka tiivistää yli 2000 faktaproosakirjan olennaisuudet noin varttiin. 

Annoin kohdennettujen mainosten hyppiä silmilleni kuukausi toisensa jälkeen. Taidan sopia kohderyhmään. Silti: Ilmainen kokeilu, pah. Viikko ilmaiseksi, pah. En uskonut, etta monisataasivuisen kirjan olennaisuudet saisi millaan tiivistettyä varttiin. 

Kun suomalainen markkinointiheppu suositteli sovellusta uutiskirjeessä, päätin antaa sille mahdollisuuden. Latasin sovelluksen, hyväksyin käyttöehdot ja käyttääkseni ilmaista kokeilu asetin viiden päivän päähän muistutuksen perua ilmaisen kokeilun, jotta seuraava visalaskuni ei kokisi mukavaa £60 lisäveloitusta. 

Sovellus toimii hyvin, aivan kuten sen kuuluukin. Käyttäjänä voin päättää, haluanko kuunnella tiivistelmän vai kenties lukea sen näytöltä. Käyttö onnistuu myös offline-tilassa. Sovellus kysyy, haluanko poistaa kuunnellut kirjat automaattisesti kuuntelun jälkeen (kyllä, kiitos).

Sisällön puolesta testijakso on pienoinen pettymys. En pääse kuuntelemaan ja lukemaan koko kirjastoa testijakson aikana. Saan vain yhden ennalta valitun kirjan kuunteluun tai lukuun päivässä. 

Silti... Olen alkanut lämmetä sovellukselle jo kahdessa päivässä. Aika moni business-kirjoista (johtaminen, markkinointi, tehokkuus, kuluttajapsykologia) on yhden tai kahden idean venyttämistä, kiertelyä ja kaartelua kahdeksi sadaksi sivuksi (ja rahakkaaksi kustannussopimukseksi). Tällaisten yhden idean ihmeiden kuuntelu vartissa on oikein tehokasta. 

Sen sijaan yritys tiivistää Daniel Golemanin Emotional Intelligence on mielestäni suoranainen häväistys, enkä usko että kaikki olenainen Tim Ferrisin Tools of Titanistakaan voi mahtua varttiin. 

Ajattelenkin Blinkistä nyt enemmän ekstrana, en korvikkeena - en haluaisi, että se vähentäisi lukemistani, vaan että se lisäisi sitä. Ehkä se onkin paras tapa laajentaa näköalaa, niin että tietää, mihin suuntaan kannattaa lähteä tarpomaan syvemmälle. Ja toisaalta, ehkä voin nyt ensimmäisenä asiana aamulla kuunnella jotain järkevää ja herätä rauhassa sen sijaan että torkuttaisin tai selaisin instagrammia. Tai jos ostaisin paremmat kuulokkeet, voisin kuunnella tiivistelmiä metrossa. Pelottavan tehokasta, kyllä. 

Blinkistin kirjasto näyttää isolta, ja erittäin moni nimeke äärimmäisen mielenkiintoiselta. Niin moni, että en ikina saisi niin montaa kirjaa luettua, etenkään jos haluan lukea yhtään proosaa.

Voi olla, että en perukaan tilaustani testiviikon päättyessä.

Miltä palvelu teistä kuulostaa? Onko teistä kukaan käyttänyt Blinkistiä? 

Geenit vai kasvatus, horjunut mieli vai pysyvä ominaisuus

Onnistuneen kirjakauppakäynnin voi määritellä monella tapaa - ja joskus se tarkoittaa sitä, että katsoa saa mutta ei ostaa.

Toissa sunnuntaina onnistuin mielestäni erinomaisesti. Kannoin yhden kirjan Kaupan ympäri, sivelin ainakin kymmentä, mutta lopulta harhautin itseni laskemaan kirjan takaisin paikalleen luomalla insta-storin alla olevasta kuvasta. 

Poistuin kaupasta onnistuneesti. Kotona huomasin ex-pomoltani tulleen viestin. 'Luin Underground Railwayn, se oli mahtava!!!'. Arvaatte varmaan, mitä tein lauantain lounastunnilla? Ja tiedätte varmaan, että ketjukirjakaupoissa on usein 'Osta kaksi, toinen puoleen hintaan' -tarjuksia? 

Ja niinhän siinä sitten kävi... Good Me Bad Me jonka olin jo kerran jättänyt klikkaamatta Kindleen, lähti mukaan. 

Kirjan nimi: Good Me Bad Me
Kirjoittaja: Ali Land
Julkaistu: 2017
Sivuja: 348
Kustantaja: Penguin Fiction

Milliellä on uusi elämä. Hän oli Annie. Viisitoista. Hän eli... Epätavallista elämää. Annien äiti oli töissä naisten turvakodeissa ja kidnappasi, kidutti, hyväksikäytti ja tappoi pikkulapsia, siis silloin kun Annie ei riittänyt. Sitten Annielle riitti, ja poliisit tulivat hakemaan äidin. 

Annie sijoitetaan perheeseen odottamaan oikeudenkäyntiä. 

Kirjan konteksti on karmea. Vaikka väkivallalla ei mässäilty ja yksityiskohdista vain vihjailtiin, sen tunnelma oli kuristava. Varsinainen teema on mielenkiintoinen - mikä ihmisessä on kasvatuksen, mikä geenien tulosta. Missä menee se pahuuden raja, mistä voi toipua, ja voiko siitä, mitä pitää normaalina, koskaan selvitä ehjänä eläen samojen normien katveessa kuin muut. 

Kiehtovan kirjasta teki teeman lisäksi sen tyyli. Silloin, kun äärimmäinen pahuus ja Millien sisäinen maailma eivät hallitse sivuja, voisi kuvitella lukevansa 'vain' kuvausta siitä, miten Notting Hillin arvotalojen sisällä pidetään kulisseja pystyssä. Perheen äiti joogaa, nettishoppaa ja turruttaa tai piristää itseään huumeilla, perheen isä on niin uppoutunut työhönsä että ei näe teinityttönsä kasvukipuja. 

Niin. Mikä on normaalia. 

Kiero juoni laiturin nokkaan

Psykologiset trillerit ovat olleet Se Juttu Gone Girlistä alkaen. Menestyksiä on riittänyt sen jälkeenkin - Nainen junassa ehkä suurimpana vanavedessä.

Pelkkä yhden tyylilajin palvominen voi olla pitkästyttävää. Jos yllättävää juonenkäännettä odottaa, se ei yllätä, ja no, yllätyksen luominen kun yllätysmomentti itsessään on jo menetetetty, on kohtuullisen mahdotonta. 

Siitä huolimatta Annoin Sinun mennä onnistui yllättämään, ainakin minut.

Kirjan nimi: Annoin Sinun Mennä
Kirjoittaja: Claire Mackintosh
Suomentaja: Päivi Pouttu-Delière
Julkaistu: 2014/2017
Sivuja: 418
Kustantaja: Gummerus
Mistä minulle: Äidin kirjahyllystä

Suosittelen: Jännityskirjalisuuden ystäville, motiivien pohtimisen ystäville, päänsisäisen elämän kuvauksen ystäville.

En suosittele: Jos et kestä kirjoja joissa lapsi kuolee, jos olet lukenut liian monta kirjaa hurjalla juonenkäänteellä.

Ennustan: Plot twist -kirjojen jatkoa, mutta entistä syvemmillä henkilöhahmoilla. Kun kirjailijat ovat menettäneet yllätysmomentin tuoman yllätyksen, yllätyksiä on pakko keksiä aivan uusista suunnista.

Kaksi Sarahia kanijumalista ja historiallisista murhista

Kirjakerhot ovat vain paranemaan päin!

Toukokuun Rooftop Book Clubissa saimme kuulla brittiläistä Sarah Winmania ja Australiasta asti matkannutta Sarah Schmidtia.

Esikoiskirjastaan 'See What I Have Done' puhunut Sarah Schmidt oikealla, haastattelija vasemmalla.

Jos Sarah Winmanin nimi on tuttu, ei ihme - hän on aiemmin julkaissut muun muassa kirjan 'When God was  a Rabbit' (suom. Kani nimeltä jumala).

Jokainen paikalla oleva kirjallisuusammattilainen oli haltioissaan Winmanin kesällä ilmestyvästään kirjasta Tin Man.  Inspiraationa on hänen edesmenneen isoäitinsä rakkaustarina, joka ei koskaan saanut arvoistaan päätöstä. Kirjan kuvailtiin saavan lukijan tuntemaan hyvin, hyvin paljon, vaikka kirjan sivuille on tunteita siroiteltu vain hyvin varovaisesti. 'Jos haluat saada lukijan itkemään, älä valuta kyyneleitä sivuille', Winman kertoi. 'Jokaiselle hahmolle voi antaa luvan murtua kerran, mutta sen on tapahduttava kohdassa, jossa henkilön murtuminen ei ole ilmeistä'. Winman kertoi ammentavansa paljon ohjeita kirjoittamiseen näyttelijänammatistaan. 

Schmidt kertoi samalla viikolla ilmestyneestä esikoisestaan 'See What I Have Done'. Jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana oli selvää, että Schmidt voisi helposti olla menestyvä stand up koomikko -siitä huolimatta, että hän kertoi 1800-luvulla tapahtuneeseen kaksoismurhaan perustuvasta kirjastaan. Schmidtiä olisi voinut kuunnella tuntikausia, vaikka sen kummemmin historialliset romaanit, erittäin epämiellyttävät henkilöhahmot tai murhat eivät yleensä saa minua innostumaan kirjasta.

Jo pelkästään See What I Have Donen syntytarina oli niin kummallinen, tai niin kirjallinen, että se sai yleisön selkäpiin karmimaan.

Schmidt kertoi vierailleensa antikvariaatissa ja ajautuneensa real crimes osastolle. 'Even though I am not really... Well, no one is really a fan of crime.' Hän selasi ilman lopullista vastausta jääneestä rikkaan pariskunnan kaksoismurhasta kertovaa pamflettia. 'Not that interesting, happened 1892, I thought'. Seuraavana yönä murhaajaksi epäilty tytär Lizzie tuli Schmidtin uniin. Kun sama toistui, hän päätti kirjoittaa tapauksesta. Alkusysäyksen antanutta pamflettia ei antikvariaatista enää viikko ensivisiitin jälkeen löytynyt.

Schmidt kertoi kirjoitusprosessistaan tarkoin - siitä, kuinka hän ei yritä esiintyä minään salapoliisina, vaan halusi ensisijaisesti kirjoittaa tositapahtumasta innoituksen saanutta proosaa. Hän kertoi kuitenkin tehneensä taustatutkimusta, tosin 'Well I am lazy to do research. I did just what was absolutely necessary'. Vierailu oikeiden murhien tapahtumapaikalla, nykyään majatalona toimivassa talossa Yhdysvalloissa, oli eittämättä auttanut oman tarinan luomisessa.

Ensin haastatellun Schmidtin puheenvuoron jälkeen olin niin innostunut kirjasta, että käytännössä vain odotin kirjan kimppuun pääsyä. Siitä lisää myöhemmin.

Rakastatko chic litiä mutta et romantiikkaa?

Luckiest Girl Alive
Jessica Knoll
2015 Simon & Schuster
Työpaikan epäviralliselta kirjanvaihtopisteeltä

Muistuttaa: Paholainen pukeutuu Pradaan, Gone girl, Poikani Kevin.

Kenelle: Kevyttä luettavaa raskaiden aiheiden parissa etsivälle. Pidät chic litistä, mutta et romantiikasta.

Kenelle ei: Hyvän tuulen kirjaa hakevalle

Mitä saatoin oppia: Millaista on olla töissä naistenlehdessä. Miten tylsältä amerikkalaiseen ylempään keskiluokkaan naiminen voi olla.

Kirjat ovat taas cool

Nyt se on virallista. Kirjat ovat cool. Ovat tietysti aina olleet, mutta... Nyt ne ovat taas mainstreamissa.

Vihjeitä tästä on tipahdellut kyllä jo hyvän aikaa. Ensin Emma Watson perusti lukupiirin, sitten Iso-Britanniassa raportoitiin kirjamyynnin kasvaneen 2017 ja lopulta... Elle järjesti julkaisemiseen keskittyvän tapahtuman (goodie bag oli muuten aika omaa luokkaansa - kirjan lisäksi siellä oli kaikenlaista kivaa aina superfoodista silmänrajauskynää). Eipä siinä, myös Glamour-lehti järjesti kirjatapahtuman - yhdessä kustantamon kanssa. Ja premium-luokan ilmaisjakelulehti, Stylist, muka järjestää oman lukupiirin, eli jakaa kirjasuosituksia ja pyytää käyttämään ajatustenjakoon hashtagia #stylistmagazine .

Niin ne ajat muuttuu.

Rooftop Book Club - Stranger in Fiction

Kaksi bestseller-kirjailijaa, Headline-kustantamon hulppean toimiston ylin kerros Thames-näköallalla ja viiniä - ei hullumpi paikka kiitää ystävää tapaamaan keskiviikkona töiden jälkeen.

Kustantamon valitsemat kirjailijat pääsevät keskustelemaan juontajan johdolla kirjoihinsa liittyävästä teemasta, ja tietysti antamaan vähän esimakua teoksistaan kiinnostuneelle yleisölle. Nyt aiheena oli Stranger in Fiction, erilaiset juonitwistit ja epäluotettavat kertojat. Tunnetuimpia viimeaikaisia lajityypin edustajia ovat Gone Girl ja Girl on the Train. 

Nyt estradille päästettiin Adele Parks (uusin The Stranger in my Home) ja Sabine Durrant (uusin Lie with Me). En tiedä ovatko kustantamon kaikki kirjailijat yhtä nokkelia, hauskoja ja ajatuksiaan sujuvasti jakavia, mutta olin vaikuttunut tunnin moderoidun keskustelun tasosta. Välillä keskustelu oli kevyttä ja hauskaa, välillä syleiltiin ihmisyyden syvimpiä kysymyksiä rakkaudesta pahuuteen. 

Myös kirjoitusprosessista ja kirjojen teemojen hahmottelusta keskusteltiin ilahduttavan paljon. Molemmat kirjailijat ovat innokkaita suunnittelijoita. Parks eläytyy hahmoihinsa kirjoitusprosessin aikana vähän liikaakin. Kirjojen nimeäminen oikein on äärimmäisen tärkeää - Park kertoo, ettei halua joutua chic littiä odottavan käsiin kun hänen oikea kohderyhmänsä on domestic fictionia odottava kansa. Durrant kertoo sanojen Me ja Lie olevan nyt boikotissa, kun hyllyt pullistelevat melkein samannimisiä kirjoja. 

Keskustelu ei-sympaattisista ja epäluotettavista kertojista jatkui pitkään. Durrant kertoi, kuinka tärkeää on yrittää saada lukija pitämään ainakin hetkittäin epäluotettavasta kertojasta, tämä ei voi olla läpeensä kuvottava. Parks kertoi hauskan jutun saamastaan kritiikistä kun lukija ei ollut ihan tainnut hahmottaa kertojan ja kirjailijan eroa ("En tulisi virtsaamaan päällesi vaikka näkisin sinut palamassa toisella puolella tietä"). Toisaalta Parks pohti paljon sitä, miten paljon häneä itseään ja lähipiiriä joutuu pakosta kirjoihin aina tarinoista luonteenpiirteisiin.

Kirjailijat onnistuivat keskustelemaan ja viittaamaan kirjoihinsa juuri niin, että niistä sai jotain irti, mutta samalla ne halusi rynnätä kotiin lukemaan. 

Siis: Jatkoon! Seuraavan kuukauden liput hankintaan. Ainut suositus järjestäjille olisikin mahdollistaa seuraavan tapahtuman lipun ostaminen jo suoraan edellisestä... 

PS. Harmittaako, että et päässyt mukaan? Lukaise Rooftob Book Clubin highlightit Twitteristä:
https://twitter.com/rooftopbookclub

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Kävin 1,5 vuotta sitten Islannissa kaveriporukan ratsastusretkellä. Päivät ratsastimme pitkin sateisia  maita ja mantuja, illat kuivateltiin ratsastuskenkiä hiustenkuivaajalla. Heittelemme vieläkin ilmaan "Seuraavaksi se Islannin läpiratsastus!" vitsejä. Pieni osa minusta pelkää, että kyseessä ei ehkä ole ihan pelkkä vitsi...

Siksi Satu Rämön Islantilainen voittaa aina olikin mieluisa tuliainen yhdelä ratsastusretken osanottajista.

Kirjasta käy selväksi ainakin seuraava:

• Turistit tunnistaa siitä, että vain heillä on säänkestävät vaatteet Reykjavikin keskustassa
• Islantilainen luonteenlaatu on uskomaton sekoitus ylioptimismia, sähläämistä ja asioiden aikaansaamista - vauhti on usein tärkeämpi kuin suunta
• Björkiltä ei kannata mennä pyytämään nimikirjoitusta.
• Jäätelöbaarit ovat auki pitkään, kirjakaupat vielä pidempään
• Islantilaisten perhesiteet ovat vähintäänkin mielenkiintoisia
• Islanti on islantilaisten mielestä maailman paras maa, piste.

Kirjan parasta antia on se, että se ei kerro Islannista vain ihaillen ja kaunistellen. Rämön kuvaukset ovat mielenkiintoisia etenkin siksi, että ne on kirjoitettu selvästä suomalaisnäkökulmasta.

Lukisin mielelläni vastaavanlaisia "vierailla mailla suomalaisen näkökulmasta" opuksia lisääkin - suosituksia saa laittaa!

Viimeinen kuva: Salla Jokinen Photography

Äskettäin luettua - kansainvälisiä menestyskirjoja, sosiopaatteja ja ihmismielen ihmeellisyyksiä

L.S. Hilton: Maestra
Jos Fifty Shades of Grey oli sinun juttusi, on tämäkin. Kuvittele, että mukaan olisi sotkettu aimo annos Gone Girliä. Ei välttämättä kirjallisesti laadukkaimmin viettämiäni tunteja, mutta tiedänpä, mitä 'The International Phenomenon' ja 'The Number One Bestseller' kannessa voivat tarkoittaa.

M.E. Thomas: Confessions of a Sociopath
Salanimellä M.E. Thomas kirjoittava oikeustieteen professori on itse sosiopaatti, ja tietää mistä kirjoittaa. Äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. Vie eettisten kysymysten äärelle ja pohtii, onko oikein leimata sosiopaatit jo heidän luonteenpiirteidensä perusteella, vaan vain jos he todella tekevät jotain moraalitonta. Kirjailijalla ei ole julkista sosiopaatin leimaa, mutta hän esittää selkeästi, mitä hyötyä ja haittaa luonteenpiirteistä on hänelle ollut. 

David Brooks: The Social Animal, A story of How Success Happens
Aivan erilainen 'No 1 International Bestseller' kuin ensin mainittu Maestro. The Social Animal on popularisoitua psyokologiaa, sosiologiaa ja antropologiaa ja esittää, miten helposti meistä tulee ympäristömme tuotteita. Erityisen mielenkiintoista on kerronta siitä, miten aivomomme ja sisäinen motivaatiomme ovat linkittyneitä ja vaikuttavat, noh, koko elämään ja sen koettuun laatuun. Taas yksi kirja, jonka lukemista suosittelisin ihan kaikille. 

Ei mikään hyvän tuulen trio

Joululomalla tahkottu:
Oneiron (Laura Lindstedt), Kudottujen kujien kaupunki (Emmi Itäranta) ja Taivaalta tippuvat asiat (Selja Ahava). Kesken jäi Tankkien kesä (Sirpa Kähkönen).

Luettu trio ei ollut mikään hyvän tuulen tuoja, mutta tulipahan luettua.

Oneiron jäi kyllä mieleen. Lukisinko uudestaan? En.

Vaikka laskeuduin viime aikoina lukemastani faktakirjallisuudesta varovasti Taivaalta tippuvan asian (miksi se muuttui tyyliltään niin vahvasti puolivälissä kirjaa?) ja Kudottujen kujien kaupungin (fantasiahenkeä riitti - Itärannan tyylii pysyi samana kuin Teemestarin kirjassa, joka mielestäni kuitenkin päihitti Kudottujen kujien kaupungin) kautta Oneironiin, oli kontrastia ehkä silti vähän turhan paljon. Kysyin Oneironia lukiessani itseltäni "Mitä järkeä tässä on" enemmän kuin kahdesti, mutta luin kirjan jouluisissa tunnelmissa silti loppuun.

Kirjan henkilöistä ei tarvitse pitää, mutta nyt varsinkin anoreksiaan itsensä tappava juutalaisnainen tuntui aikamoiselta ensimmäisen maailman ongelmissa rypijältä. Kiukustuin, ensin kirjalle, sitten itselleni. Miksi menettää pulttinsa ajan tuhlaamisesta, itsehän olin kirjani valinnut.

Aloitin vielä Sirpa Kähkösen Tankkien kesää, mutta lyhyet kappaleet, hyppivä kerronta ja ensimmäisen sadan sivun jälkeen olo, että olin lukemassa kelloa vastaan enkä omaksi huvikseni, karkotti minut the Crownin ääreen. Myös aiemmin aloittamani The Name of the Wind tuntui huutelevan Kindlestä.

Taidan ensi kerralla pysyä suomalaisissa klassikoissa tai lukea jotain, mikä kuulostaa vain kivalta, ei vain palkitulta. 

Riipivää painostusta: Liza Marklund - Uhatut

Viime bloggauksen jälkeen tapahtunutta:

• Koti muutettu Lontooseen (hello, Brexit!)
• Kirjavuori karsittu  (taas?!?)
• Kirjavuori kerätty (miten voin olla tässä näin hyvä, etenkin Kindlen kanssa..?)
• Luetut kirjat: fiktiota alle viisi, faktaa yli kymmenen

Kirjan nimi: Uhatut (Gömda)
Kirjoittaja: Liza Marklund
Julkaistu: 2000/2002
Sivuja: 441  
Kustantaja: Otava  
Suomentaja: Outi Knuuttila
Mistä minulle: Lietveden näköalakahvilan kesäkirjamyynnistä

Uhatut on erilainen rikosromaani - se on totta. Sitä lukiessa ei tiedä, onko tarinalla onnellista loppua. Jääkö syyllinen kiinni. Mitä rikoksen loppuminen ja syyllisen kiinni jääminen edes tarkoittaa? Milloin rikos on 'päättynyt' uhrin näkökulmasta?

Liza Marklundin Uhatut on yksi niistä kirjoista, jonka muistan useamman ihmisen maininneen lukemisen arvoiseksi. Kun pääsin vauhtiin, viimeistelin kirjan parissa päivässä, mikä on nykyisin huippuvauhtia itselleni.

Kirja kertoo Mari Erikssonin ja hänen perheensä tarinan. Siihen mahtuu suuri rakkaus (tai kaksi), kaiken keikahtaminen päälaelleen, lapsi(a), fyysistä väkivaltaa, henkistä murskaamista, painostamista ja jatkuvaa uhkaa. 

Kirja auttaa ymmärtämään, miltä tuntuu elää jatkuvan uhan alla. Painostusta voi paeta, sen voi unohtaa, mutta uhka on aina läsnä. Voiko olla, että vaino ei pääty koskaan? Miten pimeä ihmismieli voi olla? Onko Mia luovuttaja, jos pakenee, aloittaa alusta? 

Kirja etenee vauhdikkaasti kuten olettaa sopii. Mian pään sisään päästään raapaisun verran. Kuten hän myöhemmin toteaa, 'minun olisi pitänyt päättää kaikki jo paljon aiemmin', mutta tästä asian henkisestä käsittelystä olisi ollut mielenkiintoista lukea lisääkin. 

Jos kirja ei olisi totta, sanoisin sen olevan erinomaisen viihdyttävä. Nyt kuvaus kuulostaa kornilta, joten totean vain, että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen etenkin jokaiselle nuorelle naiselle. 

Who owns the future?

Jaron Lanier -  Who Owns the Future? - 2013 - Amazon.com - 376 sivua

Who Owns the Future on yksi niistä kirjoista, joista on vaikeaa kirjoittaa mitään lyhyesti. Toisaalta se on täynnä ideoita, toisaalta sillä on yksi selkeä sanoma, ja toisaalta siitä tekisi mieli keskustella oikein pitkästi! 

Lisäksi se on yksi kirjoista, jotka hyppivät eteeni milloin mistäkin (kirjakauppojen hyllyiltä, lentokentiltä, fiksujen ihmisten suosituslistoilta, amazon.com:ssa...). Kun kirja oli napattu Kindleen, se sai kuitenkin lojua siellä kohtuullisen hyvän tovin ennen aloittamista, saati sitten päättämistä. 

Tietoyhteiskunta koskettaa kaikkia

Who Owns the Future ON mielenkiintoinen kirja. Sen ydinteemoja ovat lyhyesti
tietoyhteiskunnassa tapahtunut rahan, tiedon ja näiden kautta vallan keskittyminen yhä harvemmille ja toisaalta suorittavan työn vähenemisen vaikutukset yhteiskunnalle. Lanier maalailee jopa jonkinlaisia kauhukuvia jos nykyinen kontrolloimaton meno jatkuu, mutta esittää myös vaihtoehtoskenaarioita.

Yksi kirjan vähän laajemmista perusajatuksista on ongelma siinä, mitä tapahtuu, kun valtava joukko ihmisiä antaa valtavan määrän tietoa yksittäisille yrityksille saamalla vastineeksi vain ilmaisen palvelun. Osansa kirjoittajan mietinnöistä saavat kuitenkin myös Internet of ThingKirjan perusajatuksia vähän laajemmin ovat massojen nykyinen tapa antaa itsestään valtavasti tietoa yritysten käyttöön saamalla vastineeksi vain ilmaisen palvelun. Mutta... Aika edistyksellistähän on sekin. Mielenkiintoista on kuitenkin se, miten vahvoja ja valtavia jotkut yritykset tällä hetkellä ovat. Jos mietitään tiedon olevan valtaa, moni yritys tosiaan menee tärkeydessään jo valtion ohi. 

Dystopia vai vapaampi tulevaisuus

Lanier on miettinyt paljon sitä, miten yhteiskunta muuttuu informaatioyhteiskunnassa. Voidaan ajatella, että toisaalta työtä riittää yhä harvemmalle, toisaalta taas, että yhä harvemman tarvitsee tehdä työtä, tai toisaalta, riittäisi, että me kaikki tekisimme vähän vähemmän työtä. Toisaalta, massatyöttömyys voi johtaa uusiin ongelmiin.

Hän pohtii myös sitä, voisivatko ihmiset tehdä enemmän hyvää, tai "yhteiskunnan kannalta hyödyllisä työtä", jos heillä olisi enemmän aikaa siihen ja toisaalta rahallinen selviytyminen olisi turvattu. Perustuloon liittyviä ajatuksia on siis mukana. 

Pidin tai ei, kannatti lukea

En samaistu kirjoittajan kaikkiin ajatuksiin täydellisesti, mutta kaikkien online-liiketoiminnan, aktiivisesti internetin kanssa työskentelevien ja  ja toisaalta yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneiden kannattaa lukea kirja - oikeastaan sisi ihan jokaisen. 

Muutto Ruotsiin ja loikkaus byrokratian rattaisiin

Kirjoitan muutosta Ruotsiin, koska... Olisin halunnut tietää tämän kaiken etukäteen. Siis miten muutetaan Ruotsiin.

EU, yhteispohjoismaiset käytännöt, mitä vielä. Periaatteessa kaikki on helppoa, koska sitä, saako maassa oleskella, ei tarvitse jännittää, mutta erinäisissä virastoissa on kyllä saanut ravata viime aikoina ihan tarpeekseen. Joten, tässä se tulee, step by step, 1-12, maasta työpaikan jo saaneen näkökulmasta.

1. Asunnon etsiminen Tukholmasta
Oikeastaan onneksi en tiennyt tästä mitään etukäteen. Asunnon löytämisen Tukholmasta pitäisi olla kuulemani mukaan suunnilleen yhtä helppoa kuin neulan löytäminen heinäsuovasta. Olin tavattoman onnekas ja sain asunnon entisen työkaverini kautta, sähkösopimus, netti jne included. Huonekalut jouduin kuitenkin ostamaan itse, ja tähänkin sain tietysti sisällytettyä pientä draaman kaarta, kun Ikeasta tilaamani jättikuorma ei saapunutkaan sovittuna aikana kotiini, itse asiassa siitä ei kuulunut yhtään mitään. Selvitystyön jälkeen selvisi, että tavaroita ei edes yritetty toimittaa minulle puuttuvan ruotsalaisen puhelinnumeron takia - ei sillä niin väliä, että tästä ei varoitettu etukäteen ja firmalla oli kyllä niin ovikoodi kuin saksalainen puhelinnumeronikin. Värvää siis vaikka ruotsalainen kaveri avuksi tässä vaiheessa.

Mutta se asunnon etsiminen: Kuulin kauhutarinoita asunnon saamisen mahdottomuudesta, uhasta nukkua toimiston lattialla ja todennäköisyydestä joutua muuttamaan ainakin Uppsalaan asti vasta jälkikäteen.

Jos et ole yhtä onnekas, suosittelen yhtä seuraavista vaihtoehdoista: a) Osta asunto. Jos sinulta löytyy 15%:n omarahoitusosuus ja aiot viipyä kaupungiss pidempään, suosittelen tätä vaihtoehtoa kohtuullisen sokeasti. Kaupungin vuokramarkkinat ovat äärimmäisen vääristyneet, väriltään harmaat/tummanharmaat/täysin pimeät, ja vaikka onnistuisit saamaan alivuokralaissopimuksen, joudut aina pelkäämään poismuuttamista. Vakituisen, virallisen vuokrasopimuksen saamista virallisista vuokra-asunnoista taas joutuu helposti odottamaan vuosia. Ruotsin erikoinen vuokrasäännöstely tekee tilanteesta todella erikoisen, jos haluat lukea lisää, googleta. b) Surffaa sivua blocket.se vuokra-asunnon löytämisen toivossa. Viritä kaikki mahdolliset filtterit ja ota asunnon vuokranantajaan yhteyttä sillä sekunnilla kun saat hälytyksen sopivasta vuokra-asunnosta, ei tunnin tai todellakaan vuorokauden päästä. c) Ota yhteyttä kaikkiin serkuntutunkaverinnaapurinkaimoihin ja kerro haluavasi vuokrata asunto. Käytä myös facebook-ryhmiä kuten Suomalaiset Tuhkolmassa.

Osoitteen saamisen jälkeen voit aloittaa piruettisi byrokratian rattaissa. Kirjoitan aiheesta maahan toistaiseksi muuttaneen, työssäkäyvän henkilön kokemuksesta - esim. vaihto-opiskelijoille on omat systeeminsä.

2. Kun sinulla on osoite, marssi Skatteverketiin. Oma suosikkini on Kungsholmenin toimisto, koska siellä saa hoidettua kaikki asiansa ja se on kaiken lisäksi lähellä. Skatteverkenissä haluat hakea ruotsalaista sosiaaliturvatunnusta (Identifikationsnummer), jota ilman ei onnistu mikään pankkitilin avaamisesta kotivakuutuksen ottamiseen. Skatteverkeniin mennessä mukana kannattaa olla tietenkin vuokrasopimus (tai kaikki sen tiedot päässä, mukaanlukien asunnon virallinen moderni neljänumeroinen numero ja vuokranantajan puhelinnumero), passi, todistus sivilisäädystä jos olet naimisissa/eronnut (orginaali) ja kirja jota lukea odotellessa. Jos haluat viihdyttää itseäsi tällä prosessilla vähän pidempään, älä ota mukaan todistetta sivilisäädystä vaan tuo se vasta myöhemmin.

3. Skatteverketistä saat paperit ruotsalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään liittymistä varten sekä laskun, jolla voit maksaa 400 kruunun laskun Identifikationskortin saamiseksi. Jos olet maassa töissä, haluat saada ID-kortin. 

3. Odota ID-numeron saamista. Kun olet saanut kirjeen jossa on ID-numerosi (noin kaksi viikkoa hakemisen jälkeen), voit marssia avamaan pankkitilin. Itse yritin avata pankkitiliä ilman ID-numeroa sekä Nordeassa että SEB:ssä, mutta kumpikin tyssäsi prosessin. Tajua pankissa, että kun sinulla on ID-numero, saat kyllä pankkitilin ja pankkikortin (yllätys-yllätys: odota että se tulee kotiin), mutta et todellakaan vielä saa verkkopankkitunnuksia - niitä varten tarvitset varsinaisen ID-kortin, jota varten siis ensiksi maksat 400 kruunun laskun. Maksa siis 400 kruunun ID-korttimaksu vaikka käteisellä.

4. Yritä mennä Skatteverkkeniin tekemään ID-korttihakemusta. Tajua, että yhdeksän vuotta vanhalla ei-biometrisellä passillasi ID-kortin hakeminen kestää 8-10 viikkoa. Ota virkailijan suosituksesta hakea uutta biometristä passia vaari, sillä sitten ID-kortin saaminen kestäisi vain viikon-pari.

5. Ole fiksu ja googleta vielä Skatteverkenissä ollessasi mitä papereita passin hakemiseen suurlähetystössä tarvitaan - mm. mystinen virkatodistus jonka saa vain Skatteverkenistä joten pyydä tätä mystistä erittäin tärkeää paperia mieluiten heti. 

6. Hae uutta passia suurlähetystössä, pikana ihan vaan siksi että haluat viimein saada tämän kaiken paperisodan päätökseen. Maksa itsesi kipeäksi.

7. Vieraile taas suurlähetystössä, nyt saadaksesi uuden passin käsiisi. Totea, että näytät kuvassa  gangsterilta mutta onneksi tätä tarvitsee katsella pahimmillaankin vain viisi vuotta.

8. Marssi Skatteverkeniin. Reitin pitäisi olla tässä vaiheessa jo aika tuttu. Anna heidän mitata pituutesi ja näytä tulevan ID-kortin kuvassa vielä pahemmalta gangsterilta.

9. Odota, odota ja odota, kiitä suomalaisen debit-credit korttisi olemassaoloa (ei ruotsalaisia verkkpankkitunnuksia vieläkään) ja totea, että jos valtiot tarvitsevat säästöjä, niin näissä prosesseissa voisi ehkä olla vielä muutama oikaistava mutka. Konsultoin mielelläni.

10. Hämmenny jossain välissä kun sinut ujutetaan ruostalaiseen eläkemaksusysteemiin - ota vastuu ja vapaus sijoittaa rahasi melkein miten lystäät. Hämmenny vielä enemmän, kun tajuat kyenneesi keskustelemaan aiheesta ruotsiksi neljäkymmentä minuuttia eläke-esittelijäsi kanssa.

11. Hämmenny jatkuvasti siitä, miten monta vakuutusta/sopimusta/velvoitetta sinulla olikaan edellisessä asuinmaassasi ja käy tarvittaessa ärhäkkää sähköpostiviestittelyä niiden purkamiseksi.

12. Myönnä, että tämäkin prosessi on ainakin kerryttänyt paprivarantojasi ja tehnyt sinusta taas vähän kärsivällisemmän ihmisen.

Hyppäys Israelin yritysihmeisiin ja mielenlaatuun: Start-Up Nation

Dan Senor & Saul Singer -  Start-up Nation: The Story of Israel's Economic Miracle - 2011 - Amazon.com - 308 sivua


Luin muutama viikko sitten erittäin mielenkiintoisen Israelin Start-Up ihmeelle omistetun teoksen. Vaikka maat ovat maantieteellisesti kaukana toisistaan, on start-up skenejä silti hauskaa verrata ja miettiä, mitä Suomi voisi oppia jonkinlaiselta talous- tai ylipäänsä olemassa olemisen ihmeeltä.

Israelin lähtökohdat startu-uppien massatuotannolle tai oikeastaan yhtikäs millekään eivät ole erityisen lupaavat: Maa on ollut suomalaisesta näkökulmasta jatkuvassa sotatilassa suunnilleen 60 vuoden takaisesta perustamisestaan asti,  kokonaiset ikäluokat viettävät jopa kolme vuotta armeijan palveluksessa ja luonnovaroja ei ole. Asukkaita on noin kahdeksan miljoonaa.

 

Start-uppeja, eli kasvuhakuisia, yleensä korkeaan teknologiaan keskittyviä yrityksiä, maasta kuitenkin ilmestyy kuin sieniä sateella. Miksi? Start-Up Nation keskittyy tämän ihmeen selittämiseen. 

Loppujen lopuksi juuri maan haasteet ovat ainakin Start-Up Nationin mukaan avainasemassa yritysihmeiden ja patenttiennätysten luomisessa. Kokonaisten ikäluokkien sekoittuminen armeijassa nimittäin tarkoittaa loppujen lopuksi mahtavia verkostoitumismahdollisuuksia, korkean teknologian osaamisen viemistä myös siviilipuolelle, nuorison erinomaista vastuunottokykyä ja mieletöntä draivia isojenkin päätösten edessä.

Mielenkiintoisimpana pidin kuitenkin kirjan antamia selityksiä israelilaisten luonteenlaadusta: Koska maassa oltiin aiemmin pitkään tilanteessa jossa pommi olisi saattanut räjähtää naapurustossa ihan milloin vain, ihan jokaisesta pikkujutusta ei jaksettu stressata. Asioihin suhtaudutaan positiivisesti. Kaiken on parempi tapahtua tänään, viimeistään tällä viikolla, sillä ensi viikosta ei välttämättä tiedä. Utelias kannattaa aina olla, ja paras ratkaisu ei välttämättä tule korkea-arvoisimmalta upseerilta, eli auktoriteetit ja hierarkia usein vain jumittavat parhaan ratkaisun löytymistä.

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen mieletön draivi ja mietteet siitä, mitä työttömyyden kourissa kärvistelevä Suomi voisi oppia tästä asenteesta. Ehkä ainakin sen, että suomalaiset voisivat nykyistä enemmän kysyä ja rakentaa toistensa ideoita eteen päin hierarkioista ja auktoriteeteista välittämättä. Epäonnistumisista ei saa tuomita, vaan kääntää ne yhteisiksi oppimiskokemuksiksi (kyllä, klisee!). Ymmärtää, että myös jonkin asian tekemättä jättäminen on tietoinen valinta jolla on seurauksensa. Ja ennen kaikkea, hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty, vaan se on yhä edelleen kokonaan tekemättä - joskus pitää vain aloittaa ja ratkoa ongelmia matkalla.